Onko paska maukkaampaa vertaisarvioituna ja kilpailutettuna?

Ainoa lukemani Pekka Himasen kirja on Hautomo. Se on kokoelma mitäänsanomattomia latteuksia. Ei miestä voi yhden kirjan perusteella tuomita, ja Hakkerietiikkaa minulle on myös kehuttu. Kaikki lukemani sitaatit  Sinisestä kirjasta ovat kuitenkin olleet joko latteita itsestäänselvyyksiä, tai ympäripyöreää mutta koukeroisesti muotoiltua paskaa. 

En aio lukea kirjaa kokonaan, koska mielipiteeni ei ketään kiinnosta. Kirjan taso ei kiinnosta yhteiskuntaa, sitä kiinnostaa ollaanko kilpailutettuja  ja vertaisarvioituja. Eli keisarin alastomuuden voi perustella vain vetoamalla johonkin vielä merkittävämpään keisariin, jonka vaatteet ovat myös vähissä. Himasen tapauksessa näitä merkittävämpiä keisareita on kolme, eli vertaisarvionti, viittausindeksi ja kilpailutus. 

Itse olen puuhastellut jossain matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen välimaastossa, ja näillä aloilla vertausarvioitujen artikkelien valintaprosessi sujuu seuraavaan tapaan:

Artikkelien arviointi on pakkopullaa, joka ei juuri ketään kiinnosta. Saatuaan eteensä tuoreen nivaskan arvioitavia anonyymejä artikkeleita, referee voi esimerkiksi arvuutella kuka kirjoittajista on hänen kaverinsa ja kuka vihollisensa, ja palkita tai rankaista tämän perusteella. Jos hän on tällaisen pikkumaisuuden yläpuolella, voi hän vaikkapa yrittää ymmärtää aiheesta jotain. Jos referee tajuaa artikkelin, ja erityisesti jos tämä viittaa hänen omiin tai kavereiden töihin, niin voi antaa parhaat suositukset. Jos aihe ei avaudu, mutta on kuitenkin kiinnostava, voi vielä suosittaa sen julkaisemista. Jos teksti ei napannut eikä siitä käsittänyt mitään, niin hyllytys ilman armoa. Ja tietysti jos joku on tarpeeksi hyvin verkostoitunut tai suosittu, hän onnistuu kiertämään koko arviointiprosessin tavalla tai toisella.

Miten on mahdollista, että referee ei ymmärrä artikkelin sisältöä? Aivan helposti, kaikki eksaktit tieteet ovat jakautuneet kymmeniin tai satoihin haaroihin, jotka ovat vuorostaan jakautuneet kymmeniin tai satoihin alahaaroihin. Monen aiheen parissa puuhastelee vain muutama kymmenen ihmistä koko maailmassa, jos sitäkään. Kaikki merkittävät vertaisarvioidun lehdet kuitenkin käsittelevät useampaa tällaista alahaaraa, ja vain aniharva arvioija (jos kukaan) on perillä lehden koko aihepiirin tutkimuksesta. Referee voisi kyllä ymmärtää heikosti tuntemansa aiheen parin tunnin tai päivän selvitystyöllä, mutta harvemmin hänellä on aikaa tai kiinnostusta.

Miten referee sitten tekee päätöksen aiheen ”kiinnostavuudesta”? Ehkä hänellä on intuitio esimerkiksi siitä, millä aiheella voisi olla kaupallista potentiaalia, tai siitä voisi olla yleistä hyötyä ihmiskunnalle. Todennäköisemmin hän kuitenkin tekee valinnan pelkästään oman makunsa mukaan. Suurella osalla nykyisestä matematiikan ja tietotekniikan tutkimuksesta on käytännön merkitystä vain kaukaisessa tulevaisuudessa, jos koskaan.

Ja nämä makuasiat (joita voi kutsua myös hienosti ”diskursseiksi”) määrittyvät samalla tavalla kuin kaikkialla muuallakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi teoreettinen hiukkasfysiikka luo jatkuvasti malleja, joita kukaan ei vielä osaa todentaa eikä kumota. Joitain niistä ei ehkä periaatteessakaan pysty todentamaan tai kumoamaan. Silti jotkut näistä malleista saavuttavat suosiota, niille omistetaan lehtiä ja konferensseja, toiset taas unohdetaan. Eksakteissa tieteissä on omat muotinsa, omat Pekka Himasensa jotka ovat suosittuja ja verkostoituneita ja jotka saavat muut kiinnostumaan omista ideoistaan. Toisten ideoiden keksijät taas jäävät hylkiöiksi. Ja vertaisarviointi on yksi mekanismi, joka ylläpitää tätä prosessia.

Kuten myös viittausindeksi. Kuka referee tai muu lukija lukee viitteen osoittaman artikkelin vakuuttuakseen siitä, mitä kirjoittaja halusi viittaamalla vakuuttaa? Ei kukaan, viittausten tarkoitus ei ole todistaa mitään vaan asettaa artikkeli omaan diskurssiinsa ja todistaa uskollisuus konventioille. Usein olisi mahdollista viitata kymmeniin tai satoihin eri artikkeleihin, joten viitteiksi valitaan vain ne artikkelit jotka ovat onnistuneet todistamaan parhaiten oman diskurssiuskollisuutensa, eli joihin on viitattu eniten. Näin jokainen uusi artikkeli uusintaa diskurssia ja omaa kuppikuntaansa. Tieteellinen kuppikunta taas on koneisto, jonka tehtävä on suoltaa aina vain lisää itseensä viittaavia artikkeleita.

Se miten tutkimushankkeiden kilpailutus pitää yllä näitä prosesseja on niin itsestäänselvää, ettei sitä pidä edes selittää.

En väitä että eksaktit tieteet olisivat pelkkää oman diskurssinsa uusintamista, tämän näkemyksen naurettavuus on osoitettu jo lähes 20 vuotta sitten. Ja vaikka yksinäisen neron myytti yhä muokkaa näkemystämme siitä miten eksakteja tieteitä pitäisi tehdä, totuus on että kaikki tieteet ovat myös sosiaalisia prosesseja, eivätkä siis voi olla immuuneja sosiaalisten prosessien sairauksille, eli kateudelle, kilpailulle ja kuppikuntaisuudelle. Mutta vertaisarviointi, viittausindeksi ja kilpailuttaminen ylläpitävät ja pahentavat näitä sairauksia tieteissä. On vaikeaa kuvitella miten näistä kolmesta mekanismista voisi kokonaan päästä eroon. Mutta se että Himasen arvostelijat laajentavat käsitystä näiden mekanismien universaaliudesta jopa kokonaan tieteen ulkopuolelle on malliesimerkki niiden yliarvostuksesta. 

Jos vertaisarviointi, viittausindeksi ja kilpailuttaminen johtavat ikäviin lieveilmiöihin eksakteissa tieteissä, humanistisiin tieteisiin ne sopivat tietenkin vielä huonommin. Ja siinä missä Himasen tutkimushanke voi olla filosofiaa, tiedettä se tuskin on. Himaselle ei maksettu 700 000 euroa tieteen, vaan ideologian tuottamisesta. Jos ideologiaa halutaan arvioida, viittausindeksi tuskin on siihen sopiva työkalu. Vertaisarvionti voi olla, mutta silloin ”vertaisten” ei pidä olla ainakaan tieteilijöitä. Kuka olisi Himaselle sellainen arvioija, joka on Himasen vertainen?

Monia on ärsyttänyt että Himanen on kutsunut tuottamaansa ideologiaa ”huippututkimukseksi”. On vaadittu jotain objektiivista arviota siitä, onko Himanen ”huippufilosofi”. Mutta tämä ”huippufilosofius” on määrittelykysymys, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Voi esimerkiksi määritellä vastakohdan kautta – ”pohjafilosofi” on tietenkin filosofi, joka ajoittain yllyttää kansaa kapinaan, ja muulloin asuu katuojassa tai tynnyrissä kuten Diogenes. Eli ”huippufilosofi” on valtaeliitin kaveri, ja tuottaa tälle mieluisaa ideologiaa. Eli jos joku on Suomessa huippufilosofi, niin se on Himanen. Eli tämän määritelmän perusteella ”Huippufilosofius” oikeuttaa valtioneuvoston kanslian rahaan, ja valtioneuvoston kanslian rahan saaminen tekee sen saajasta huippufilosofin.

Entä jos pelkästään valtaeliitin miellyttäminen ei riitä, vaan ”huippufilosofin” ideologian pitää myös yhdistää kansa valtaeliitin taakse? Tässä tapauksessa arvioitsijana ei pitäisi enää olla ”vertaiset”, vaan kansa. Mutta voiko tällaista enää edes vaatia, suurten kertomusten jäätyä menneisyyteen? Elämme ironisuuden ja kyynisyyden aikaa, ja on vaikeaa vakuuttaa ketään omasta fantastisuudestaan, kokonaisesta kansasta puhumattakaan. Himanen on sentään onnistunut vakuuttamaan yhden kokoomuslaisen, eikö tämä ole jo jotain? Itse en uskaltaisi edes yrittää kirjoittaa jotain holistista mallia nykyjärjestelmän tueksi ja pelastukseksi, paljon mielumin auon päätäni sen epäkohdista. 

Jos ”huippufilosofia” ei pidetä tarpeeksi tieteellisenä uuden virallisen ideologian luomiseen, niin ketä sitten? Nykyään ainoastaan taloustieteelle suodaan virallisen ideologian asema, vaikka taloustieteen pitäisi puhua mahdollisuuksista eikä arvostuksista. Jos vaihtoehtona on toisaalla Pekka Himasen, ja toisaalla Matti Apusen, Björn Wahlroosin ja Olli Rehnin horinat, niin valitsen aina mielumin Himasen. Taloustiede on ideologista paljon kierommalla tavalla kuin filosofia. 

Lopulta koko skandaali ei siis palaudu siihen, ovatko Himasen löpinät ”huippututkimusta”, vaan siihen miksi Himanen on saanut enemmän rahaa kuin minä tai sinä. Tämä kysymys on lopulta se, mikä Himasessa eniten mediaa kiinnostaa

En halua mitenkään väheksyä kateutta, kateus on aivan liian aliarvostettua. Kateus pitää tuloerot kurissa, ja siten estää yhteiskuntaamme vajoamasta vielä nykyistä pahempaan kaaokseen. Himasen tutkimuksen kustannukset kaikille suomalaisille tasan jaettuna ovat kuitenkin vain noin 13 senttiä henkeä kohti, keskustelun ja Himasen henkilön viihdearvo ovat maksaneet tämän investoinnin minulle takaisin moninkertaisesti. Aalto-yliopistossa Himanen opettaa ainoastaan  kurssia ”Luovuuden kulttuuri – elämä taideteoksena”, ja hän on todellakin tehnyt itsestään taideteoksen. Ja ympäripyöreän paskan kirjoittamisen kilpailuttaminen olisi vielä pahempaa verorahojen haaskausta kuin ympäripyöreän paskan kirjoittaminen.

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu