Antti Rautiainen

Onko paska maukkaampaa vertaisarvioituna ja kilpailutettuna?

Ainoa lukemani Pekka Himasen kirja on Hautomo. Se on kokoelma mitäänsanomattomia latteuksia. Ei miestä voi yhden kirjan perusteella tuomita, ja Hakkerietiikkaa minulle on myös kehuttu. Kaikki lukemani sitaatit  Sinisestä kirjasta ovat kuitenkin olleet joko latteita itsestäänselvyyksiä, tai ympäripyöreää mutta koukeroisesti muotoiltua paskaa. 

En aio lukea kirjaa kokonaan, koska mielipiteeni ei ketään kiinnosta. Kirjan taso ei kiinnosta yhteiskuntaa, sitä kiinnostaa ollaanko kilpailutettuja  ja vertaisarvioituja. Eli keisarin alastomuuden voi perustella vain vetoamalla johonkin vielä merkittävämpään keisariin, jonka vaatteet ovat myös vähissä. Himasen tapauksessa näitä merkittävämpiä keisareita on kolme, eli vertaisarvionti, viittausindeksi ja kilpailutus. 

Itse olen puuhastellut jossain matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen välimaastossa, ja näillä aloilla vertausarvioitujen artikkelien valintaprosessi sujuu seuraavaan tapaan:

Artikkelien arviointi on pakkopullaa, joka ei juuri ketään kiinnosta. Saatuaan eteensä tuoreen nivaskan arvioitavia anonyymejä artikkeleita, referee voi esimerkiksi arvuutella kuka kirjoittajista on hänen kaverinsa ja kuka vihollisensa, ja palkita tai rankaista tämän perusteella. Jos hän on tällaisen pikkumaisuuden yläpuolella, voi hän vaikkapa yrittää ymmärtää aiheesta jotain. Jos referee tajuaa artikkelin, ja erityisesti jos tämä viittaa hänen omiin tai kavereiden töihin, niin voi antaa parhaat suositukset. Jos aihe ei avaudu, mutta on kuitenkin kiinnostava, voi vielä suosittaa sen julkaisemista. Jos teksti ei napannut eikä siitä käsittänyt mitään, niin hyllytys ilman armoa. Ja tietysti jos joku on tarpeeksi hyvin verkostoitunut tai suosittu, hän onnistuu kiertämään koko arviointiprosessin tavalla tai toisella.

Miten on mahdollista, että referee ei ymmärrä artikkelin sisältöä? Aivan helposti, kaikki eksaktit tieteet ovat jakautuneet kymmeniin tai satoihin haaroihin, jotka ovat vuorostaan jakautuneet kymmeniin tai satoihin alahaaroihin. Monen aiheen parissa puuhastelee vain muutama kymmenen ihmistä koko maailmassa, jos sitäkään. Kaikki merkittävät vertaisarvioidun lehdet kuitenkin käsittelevät useampaa tällaista alahaaraa, ja vain aniharva arvioija (jos kukaan) on perillä lehden koko aihepiirin tutkimuksesta. Referee voisi kyllä ymmärtää heikosti tuntemansa aiheen parin tunnin tai päivän selvitystyöllä, mutta harvemmin hänellä on aikaa tai kiinnostusta.

Miten referee sitten tekee päätöksen aiheen "kiinnostavuudesta"? Ehkä hänellä on intuitio esimerkiksi siitä, millä aiheella voisi olla kaupallista potentiaalia, tai siitä voisi olla yleistä hyötyä ihmiskunnalle. Todennäköisemmin hän kuitenkin tekee valinnan pelkästään oman makunsa mukaan. Suurella osalla nykyisestä matematiikan ja tietotekniikan tutkimuksesta on käytännön merkitystä vain kaukaisessa tulevaisuudessa, jos koskaan.

Ja nämä makuasiat (joita voi kutsua myös hienosti "diskursseiksi") määrittyvät samalla tavalla kuin kaikkialla muuallakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi teoreettinen hiukkasfysiikka luo jatkuvasti malleja, joita kukaan ei vielä osaa todentaa eikä kumota. Joitain niistä ei ehkä periaatteessakaan pysty todentamaan tai kumoamaan. Silti jotkut näistä malleista saavuttavat suosiota, niille omistetaan lehtiä ja konferensseja, toiset taas unohdetaan. Eksakteissa tieteissä on omat muotinsa, omat Pekka Himasensa jotka ovat suosittuja ja verkostoituneita ja jotka saavat muut kiinnostumaan omista ideoistaan. Toisten ideoiden keksijät taas jäävät hylkiöiksi. Ja vertaisarviointi on yksi mekanismi, joka ylläpitää tätä prosessia.

Kuten myös viittausindeksi. Kuka referee tai muu lukija lukee viitteen osoittaman artikkelin vakuuttuakseen siitä, mitä kirjoittaja halusi viittaamalla vakuuttaa? Ei kukaan, viittausten tarkoitus ei ole todistaa mitään vaan asettaa artikkeli omaan diskurssiinsa ja todistaa uskollisuus konventioille. Usein olisi mahdollista viitata kymmeniin tai satoihin eri artikkeleihin, joten viitteiksi valitaan vain ne artikkelit jotka ovat onnistuneet todistamaan parhaiten oman diskurssiuskollisuutensa, eli joihin on viitattu eniten. Näin jokainen uusi artikkeli uusintaa diskurssia ja omaa kuppikuntaansa. Tieteellinen kuppikunta taas on koneisto, jonka tehtävä on suoltaa aina vain lisää itseensä viittaavia artikkeleita.

Se miten tutkimushankkeiden kilpailutus pitää yllä näitä prosesseja on niin itsestäänselvää, ettei sitä pidä edes selittää.

En väitä että eksaktit tieteet olisivat pelkkää oman diskurssinsa uusintamista, tämän näkemyksen naurettavuus on osoitettu jo lähes 20 vuotta sitten. Ja vaikka yksinäisen neron myytti yhä muokkaa näkemystämme siitä miten eksakteja tieteitä pitäisi tehdä, totuus on että kaikki tieteet ovat myös sosiaalisia prosesseja, eivätkä siis voi olla immuuneja sosiaalisten prosessien sairauksille, eli kateudelle, kilpailulle ja kuppikuntaisuudelle. Mutta vertaisarviointi, viittausindeksi ja kilpailuttaminen ylläpitävät ja pahentavat näitä sairauksia tieteissä. On vaikeaa kuvitella miten näistä kolmesta mekanismista voisi kokonaan päästä eroon. Mutta se että Himasen arvostelijat laajentavat käsitystä näiden mekanismien universaaliudesta jopa kokonaan tieteen ulkopuolelle on malliesimerkki niiden yliarvostuksesta. 

Jos vertaisarviointi, viittausindeksi ja kilpailuttaminen johtavat ikäviin lieveilmiöihin eksakteissa tieteissä, humanistisiin tieteisiin ne sopivat tietenkin vielä huonommin. Ja siinä missä Himasen tutkimushanke voi olla filosofiaa, tiedettä se tuskin on. Himaselle ei maksettu 700 000 euroa tieteen, vaan ideologian tuottamisesta. Jos ideologiaa halutaan arvioida, viittausindeksi tuskin on siihen sopiva työkalu. Vertaisarvionti voi olla, mutta silloin "vertaisten" ei pidä olla ainakaan tieteilijöitä. Kuka olisi Himaselle sellainen arvioija, joka on Himasen vertainen?

Monia on ärsyttänyt että Himanen on kutsunut tuottamaansa ideologiaa "huippututkimukseksi". On vaadittu jotain objektiivista arviota siitä, onko Himanen "huippufilosofi". Mutta tämä "huippufilosofius" on määrittelykysymys, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Voi esimerkiksi määritellä vastakohdan kautta - "pohjafilosofi" on tietenkin filosofi, joka ajoittain yllyttää kansaa kapinaan, ja muulloin asuu katuojassa tai tynnyrissä kuten Diogenes. Eli "huippufilosofi" on valtaeliitin kaveri, ja tuottaa tälle mieluisaa ideologiaa. Eli jos joku on Suomessa huippufilosofi, niin se on Himanen. Eli tämän määritelmän perusteella "Huippufilosofius" oikeuttaa valtioneuvoston kanslian rahaan, ja valtioneuvoston kanslian rahan saaminen tekee sen saajasta huippufilosofin.

Entä jos pelkästään valtaeliitin miellyttäminen ei riitä, vaan "huippufilosofin" ideologian pitää myös yhdistää kansa valtaeliitin taakse? Tässä tapauksessa arvioitsijana ei pitäisi enää olla "vertaiset", vaan kansa. Mutta voiko tällaista enää edes vaatia, suurten kertomusten jäätyä menneisyyteen? Elämme ironisuuden ja kyynisyyden aikaa, ja on vaikeaa vakuuttaa ketään omasta fantastisuudestaan, kokonaisesta kansasta puhumattakaan. Himanen on sentään onnistunut vakuuttamaan yhden kokoomuslaisen, eikö tämä ole jo jotain? Itse en uskaltaisi edes yrittää kirjoittaa jotain holistista mallia nykyjärjestelmän tueksi ja pelastukseksi, paljon mielumin auon päätäni sen epäkohdista. 

Jos "huippufilosofia" ei pidetä tarpeeksi tieteellisenä uuden virallisen ideologian luomiseen, niin ketä sitten? Nykyään ainoastaan taloustieteelle suodaan virallisen ideologian asema, vaikka taloustieteen pitäisi puhua mahdollisuuksista eikä arvostuksista. Jos vaihtoehtona on toisaalla Pekka Himasen, ja toisaalla Matti Apusen, Björn Wahlroosin ja Olli Rehnin horinat, niin valitsen aina mielumin Himasen. Taloustiede on ideologista paljon kierommalla tavalla kuin filosofia. 

Lopulta koko skandaali ei siis palaudu siihen, ovatko Himasen löpinät "huippututkimusta", vaan siihen miksi Himanen on saanut enemmän rahaa kuin minä tai sinä. Tämä kysymys on lopulta se, mikä Himasessa eniten mediaa kiinnostaa

En halua mitenkään väheksyä kateutta, kateus on aivan liian aliarvostettua. Kateus pitää tuloerot kurissa, ja siten estää yhteiskuntaamme vajoamasta vielä nykyistä pahempaan kaaokseen. Himasen tutkimuksen kustannukset kaikille suomalaisille tasan jaettuna ovat kuitenkin vain noin 13 senttiä henkeä kohti, keskustelun ja Himasen henkilön viihdearvo ovat maksaneet tämän investoinnin minulle takaisin moninkertaisesti. Aalto-yliopistossa Himanen opettaa ainoastaan  kurssia "Luovuuden kulttuuri - elämä taideteoksena", ja hän on todellakin tehnyt itsestään taideteoksen. Ja ympäripyöreän paskan kirjoittamisen kilpailuttaminen olisi vielä pahempaa verorahojen haaskausta kuin ympäripyöreän paskan kirjoittaminen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Heli Hämäläinen

Paska on vähän huono sana kuvaamaan jonkun ihmisen työtä.

Miksi me haluamme pitää kiinni objektiivisuusolettamasta ja kiikuttaa häveliäästi sermiä alastoman kuninkaan edessä? Miksi meidän pitää koko ajan yrittää todistaa Himasen saaneen palkkionsa ansioistaan? Eikö se voisi olla myös armon ilmentymä Valtioneuvostolta. Himanen sai 700 kiloeuroa armosta. Yhtä hyvin joku toinen filosofi voisi saada 7000 euroa. Miksemme voisi ajatella, että vallassa olevat antavat omastaan mielivaltaisesti ja että noiden omien varojen kerääminen on itse asiassa vahvemman oikeutta.

Hyvää tässä filosofiassa olisi sen selityskyky. Näin musiikkitalo, Katajanokan Guggenheim tai maailmanpyörä pääsisivät hankkeina omaan kategoriaan, hallitsijoiden puuhastelut. Omistaanhan he niitä maksavat ja armosta niitä kansalle tarjoavat. Samalla tavalla ansiotta ja armosta meillä on ilmainen koululaitos.

Toki verovelvolliset hallintoalamaiset kaiken maksavat, mutta tässä armoajattelussa ei oleteta hallitsijoilla olevan mitään kontrollia. Demokratian paradokseihin kuuluu olettamus rationaalisuudesta ja objektiivisuudesta. Kulissien kanteluun kuuluu usko paradokseihin.

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

H.H.>….. Himanen sai 700 kiloeuroa armosta.....

oooooooooooo

Niin....mehän emme vielä tiedä mitä hienoa hän tulee noilla rahoilla saamaan aikaiseksi. Katsellaan. kuunnellaan, odotellaan.

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

"Miksi me haluamme pitää kiinni objektiivisuusolettamasta..."

Vaikka tieteenala itse olisi "eksakti" tai eksaktiuteen pyrkivä, on sen ympärillä tapahtuva puuhastelu aina subjektiivista. Luonnontieteilijöitä tämä hämmentää ja he keskittävät voimansa siihen, että perustelevat itse tieteellisen tutkimuksen kohteen objektiivisuutta. Humanistit hämmentyvät yhtä paljon. Humanisti saattaa nykypäivänä jopa ottaa kopin ja kääntää subjektiivisuuden osaksi tutkimuskysymystä ja päätyä lopulta tutkimaan itseään pohtimassa omaa kokemustaan siitä, kuinka tutkijana käsittelee oman identiteettinsä vaikutusta tutkittavaan kohteeseen.

Heli Hämäläinen

Naistutkimusta?

Kun tutkittava, tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen tekijä sulautuvat yhdeksi deskriptiiviseksi diskurssiksi, siitä karvapallosta ei saa selvää enää edes sen oksentaja.

Ja oppiarvohan voi olla ihan subjektiivinen juttu. Joku voi hyvinkin kokea olevansa maailmankaikkeuden oppinein. Oppiarvo voi olla identiteettisidonnainen, jolloin siitä näkyvällä osalla ei ole merkitystä sen olemassaololle. Riittää, että tutkimuksen tekijä, joka on samalla myös kohde ja metodi, kokee olevansa oikeassa. Kokemisen tiedostaminen voi olla myös itse asiassa tutkimuksessa esille tuleva harha.

j.olavi heikkinen Vastaus kommenttiin #11

riitta nelimarkka käsitteli väitöstutkimuksessaan "self portrait elisen väitöskirja, variaation variaatio, 2000 väitöskirja" riitta nelimarkan suhdetta riitta nelimarkan taideteoksiin.

Heli Hämäläinen Vastaus kommenttiin #12

Taide eroaa tieteestä siinä, ettei siinä yritetä pitää kiinni luonnontieteellisestä tutkimusdokumentaatiosta. Luonnontieteet edellyttävät johtopäätöksiä, aivan kuin apina keksi aikoinaan ottaa kepin työkalukseen. Luonnontieteen johtopäätökset ovat edelleen muotoa: apina koskettaa tikulla mustaa aukkoa, mitä tapahtuu? Kyseessä on siis väline ja tapahtumaketju, josta voidaan päätellä se työkaluksi.

Mutta yhtä hyvin voidaan luopua tutkimuksessa näkyvistä todennettavista tuloksista sekä johtopäätöksistä. Esimerkiksi kysymystä mitä on maailmankaikkeuden takana voidaan lähestyä tähtitieteellisesti, mitä voidaan havainnoida maapallolta tai voidaan kuvitella mielikuvitusmaailma toiselta puolelta, joka etsii maapalloa. Tai sitten teoreettinen fysiikka Higgsin bosoneineen ja maailmankaikkeuden epävakaus, jostain voi putkahtaa kaiken tuhoava kupla. Näitä näkökulmia voi peilauttaa toisiinsa ja lopulta todeta että valtavan hienon diskurssin jälkeen emme oikeastaan voi tehdä aiheesta mitään johtopäätöksiä. 700000 euroa kiitos.

Himasenkin työssä lienee tilanne sellainen, että ainoa mitattava ja todennettava johtopäätös on juuri tuo 700 kiloeuroa.

j.olavi heikkinen Vastaus kommenttiin #13

tutkimuksellisen tieteenteon tavoite on saada tutkimuskohteesta "irti" jotain olennaista kokemukseen sisältyvää tietoa, ja siksi taiteen- tai sukupuolen tutkimuksen kaltaiset tieteenalat ovatkin otteiltaan nimenomaisesti tutkimuksellisia ja diskursiivisia, omat tulokset asettuvat aina uudelleen kyseenalaisiksi uuden tulkitsijan myötä.

luonnontieteet ovat hyvin pitkälle perusluontoista kaavaan sijoittamista, mekaanista ajattelua vaativia tehtävänratkaisuun kyvykkäitä tieteitä. monimutkaisia sudokuja ikäänkuin, falsifioitavuus ja verifioitavuus sekä suoraan havaintoon yhdistyvä empiria tekevät luonnontieteistä enemmänkin laskelmoijan kuin luovan ihmisen oppialueita. ne eivät selitä ihmisyyttä.

siitä huolimatta himasen tulevaisuusarviot ja visioinnit haiskahtavat sanahelinältä ja vedätykseltä, vaikka himanen on perimmältään aika viisas tyyppi.

Käyttäjän KristinaKalliojarvi kuva
Kristiina Kalliojärvi

Tämä kuuluu niihin loistavasti kirjoitettuihin plogeihin, jotka useinmiten jäävät hyvin vähille kommenteille. Syykin on selvä. Blogisti tuli jo sanoneeksi jokseenkin kaiken oleellisen.

Eipä minullakaan tuohon itse blogin asiaan ole mitään lisättävää. Pragmaatikkona toivoisin kyllä kritiikin kääntyvän enemmänkin tuonne opuksen tilaajien suuntaan: kuka tästä hyötyy ja miksi. Miten perustellaan se, mihin niukkuudesta kärsivässä ja leikkauslistoihin turvautuvassa Suomenmaassa tuntuu olevan varaa ja mihin ei?

Rauno Kontiainen
Käyttäjän jremes kuva
Juha Remes

var paskaa = new function() {
// Laita tähän vertaisarvioitava teos
if (var vertaisarviointi = true) {
console.log("Hieno homma! Läpäisit vertaisarvioinnin!)
console.log("Voit julkaista teoksesi.")
console.log("Tässä sinulle 700 000€ puhtaana käteen!")
return true;
}
else {
console.log("Voi rähmä, et päässyt läpi.")
return false;
}
}

paskaa(himasenTeos);

Sillälailla....

Käyttäjän EskoOksanen kuva
Esko Oksanen

Vaikka kirjoittajan kuvaus vertaisarviointiprosessista onkin ehkä vähän kärjistävä, on vertaisarvioinnin ja "kilpailutuksen" yliarvostus selvä ongelma. Kokeellisemmilla tieteenaloilla vaikuttaa paljon se, miten paljon rahoitusta on alunperin ollut käytettävissä, minkä vuoksi pienen tutkimusryhmän on vaikea kilpailla isonjen labrojen kanssa, vaikka ideoita olisikin. Vaikka vertaisarviotujen julkaisujen tuottaminen ei ketään autuaaksi teekään niin aktiivisen tutkija voisi odottaa niitä tuottavan; toinen kysymys on sitten miten tämä pätevöittää tulevaisuusselontekojen kirjoittamiseen.
Suomen Akatemian "kilpailtu tutkimusrahoitus" on myös varsin yliarvostettua; ns. suunnatuista hankkeista näkee usein varsin helposti mille tutkimusryhmälle ne on suunnattu. Siinä mielessä olisi aivan anteeksiannettavaa että Himaselta tilattu selonteko olisi ohittanut a) akateemisen pätevyyden vaatimukset b) "kilpailutuksen", ainakin jos lopputulos olisi jotenkin ammattimainen. Sininen kirja (luin sen itse asiassa lähes kokonaan, sen verran hyvää huumorilukemista se on) on vain rikollisen huonosti kirjoitettu. Sisällössä ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta ei nyt varsinaisesti mitään erityisen typerääkään, mutta esitystapa on vain niin törkeän huono että kaikki huomio kiinnittyy siihen. Ja loppujen lopuksi se 700 k€ on pikkuraha, huomattavasti suurempia summia käytetään esim. SHOK-toimintaan joka ei myöskään ole kilpailtua rahoitusta...

Käyttäjän SaaraHuttunen kuva
Saara Huttunen

Jos olisimme kilpailuttaneet ja etsineet oikeasti pätevän tutkijan suomen tulevaisuudennäkymätutkimukseen, olisimme voineetkin saada jotain uutta ja hyödyllistä ulos.

Tutkimukseen tuhlattiin paljon rahaa, jonka oisi voinut käyttää johonkin hyödylliseen. Suomen akatemian osuus oli 15 000 euroa, ja se käytännössä pakotettiin mukaan. Se raha on pois joltain aidosti merkittävältä tutkimukselta.

Surullista varsinkin filosofien kannalta. Filosofit eivät tuppaa saamaan rahoitusta mistään muualta kuin Suomen akatemiasta ja sieltäkin rahoitusta saa vuosittain vain muutama filosofi. Sitten he kuitenkin antavat suuren määrän rahaa tutkijalle, jota ei todellakaan pidetä filosofien keskuudessa huippututkijana ja vakavastiotettavana tieteilijänä.

Onni Siemen

Kuinka Saara voit epäillä Himasen älyllistä ylivertaisuutta. Näin hän kuvailee itseään Sinisessä kirjassa:

Professori Pekka Himanen(tutkimushankkeen johtaja)on kansainvälisesti tunnetuimpia informaatioajan tutkijoita,
jonka teoksia on käännetty yli 20 kielelle Amerikasta Aasiaan.
Hänen työnsä on tunnustettu useilla kansainvälisillä palkinnoilla.

Oikeasti, jotakin ei-niin-mairittelevaa kertoo pääministeristä, että tämä nykyajan Rasputin on saanut hänet lumoihinsa...

Petri Haapa

Tieteen kehittymisen ainoa mahdollisuus on vertaisarviointi.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset