Antti Rautiainen

Anarkismi ennen kriisiä

Suomalaisen anarkistiliikkeen historiallisesta huippukaudesta on aikaa yli sata vuotta, se osui vuosiin 1906-1909. Tuolloin ensimmäisen punakaartin hajoittamiseen tyytymättömät järjestäytyivät maanalaisiksi ryhmiksi, jotka kävivät aseellista taistelua Suomen senaatin ylläpitämää tsaarinvaltaa vastaan. Osa näistä toimijoista mielsi itsensä anarkisteiksi. Tosin anarkistisen teorian tuntemus oli näillä työläisillä lähinnä vuonna 1906 suomeksi käännetty Pjotr Kropotkinin "Taistelu leivästä", mikä ei tietenkään ollut lainkaan huonompi teos jos piti valita käännettäväksi ja luettavaksi yksi ainoa. 

Helmikuun manifestin vuonna 1899 aloittanut ensimmäinen sortokausi johti esivallan suurimpaan legitimiteettikriisiin Suomessa sitten ison vihan. Marraskuun manifesti vuonna 1905 poisti poliittisen kuohunnan aiheuttaneet välittömät syyt, mutta helmikuun manifesti oli laittanut liikkeelle voimia jotka halusivat paljon enemmän. Aseellinen vastarinta, jossa anarkistit olivat mukana keskeisinä toimijoina, kohdistui ennen kaikkea tsaarinvaltaa vastaan. Ainakin osa anarkisteista kuitenkin piti vihollisinaan myös kotimaista eliittiä, jonka koettiin siirtyneen esivallan puolelle Viaporin kapinan aikana. Vaikka anarkistit kokivat olevansa osa aktivistiliikettä, heidän ja porvarillisen Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen välillä oli juopa.

Anarkistit aseellisessa vastarinnassa

Sekä anarkistit, "aseistetut sosiaalidemokraatit" (joiden osajoukko anarkistit oikeastaan olivat) että Aktiivinen Vastustuspuolue epäonnistuivat päämäärässään eli aseellisen vastarinnan lietsomisessa. Vuonna 1909 näiden kaikkien toiminta oli hiipunut, moni aktivisteista oli tapettu, vankilassa tai maanpaossa mutta enemmistö yksinkertaisesti luopui toiminnasta muuttuneen poliittisen tilanteen vuoksi. Toisen sortokauden alkaminen syksyllä 1909 ei aiheuttanut välitöntä aseellista vastareaktiota, enkä tiedä kenenkään jääkäriliikkeeseen osallistuneen pitäneen itseään anarkistina.

Ensimmäinen ja toinen sortokausi ovat ainoat ajanjaksot viimeisten 200 vuoden aikana, jolloin Suomen asukkaiden enemmistö on kokenut että hallinto ei ole legitiimiä. Tästä huolimatta vain pieni vähemmistö oli valmiita aseelliseen vastarintaan. Tilanteen olisi pitänyt vielä huomattavasti huonontua, että kansa olisi ollut valmis täysmittaiseen kapinaan. 

Vuoden 1918 kansalaissodan logiikka oli toisenlainen, kyseessä oli ennemminkin kahden vuorotellen hallitusvastuussa olleen valtablokin välien kärjistyminen sodaksi, kuin "kansa vastaan esivalta"-asetelma. Tämä lienee pääsyy siihen että anarkistien rooli vuosina 1917-1918 oli paljon pienempi kuin vuosina 1906-1909, vaikka anarkistit osallistuivatkin muutamiin kansalaissotaa edeltäviin ja sen aikaisiin tapahtumiin. 

Yli sata vuotta myöhemmin Suomi näyttää aika erilaiselta, ja ainakaan juuri nyt tuon lyhyeksi jääneen suomalaisen anarkismin kultakauden toimintakeinot (rahankuljetusten ja pankkien ryöstöt ja tsaarinvallan kätyreiden murhaaminen) eivät vaikuta ajankohtaisilta. Silti ajanjakson tarkastelu on hyödyllistä jos haluaa miettiä sitä, minkälaisissa olosuhteissa anarkismi voisi kasvaa merkittäväksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi.

Anarkismin nousun edellytykset

Selvästi anarkismin suosio riippuu jyrkästi hallinnon legitimiteetistä. Muiden maiden anarkistiliikkeiden historia on tältä osin pääosin yhtenevä Suomen kanssa - suurimman ojan ajasta anarkismi on ollut marginaalissa, mutta legitimiteettikriisin aikana anarkistien suosio ja merkitys voi nousta jyrkästi. Tältä osin anarkismin viiteryhmä on erilainen kun esimerkiksi konservatiivien, liberaalien ja sosiaalidemokraattien. Suomessa on yli sadan vuoden ajan ollut liberaali viiteryhmä, jonka koko on on vaihdellut paljon vähemmän kuin yksittäisten puolueiden kannatus. Liberaalinen Kansanpuolue ei kadonnut 70-80 luvun taitteessa koska liberaalit katosivat, vaan koska oikeistoliberaalit liittyivät tämän jälkeen Kokoomukseen ja vasemmistoliberaalit Vihreisiin, ja molempia päätyi myös Keskustapuolueeseen. Kokoomuksen liberalisoituminen taas on johtanut siihen, että moni konservatiivi äänestää nyt Perussuomalaisia.

Anarkistien kannatuskäyrä ei kuitenkaan näytä tasaista, vaan se on jossain nollan välittömässä ympäristössä ajoittaisia jyrkkiä pomppauksia lukuunottamatta. Samanlaiselta näyttää usein erilaisten populististen liikkeiden tuki, myös äärioikeiston. Esimerkiksi Kreikan "Kultaisella Aamunkoitolla" oli vielä kolme vuotta sitten vain parisataa jäsentä, ja sen paras tulos valtakunnallisissa vaaleissa oli 0.3% äänistä. Nyt se on viidenneksi suorin puolue parlamentissa, ja jotkut mielipidekyselyt lupaavat sille kolmanneksi suurimman puolueen asemaa.

Eli parlamentaaristen demokratioiden vakaa poliittinen maisema muuttuu jyrkästi järjestelmän joutuessa legitimiteettikriisiin. Poliittiset erot polarisoituvat, kannatustaan nostavat toisaalta fasistit ja heitä läheisesti muistuttavat liikkeet, ja toisaalta heidän jyrkimmät vastustajansa eli anarkistit. Aiemmin myös bolshevikit hyötyivät kriisitilanteista, mutta nykyään heillä on mahdollisuuksia lähinnä vain siellä missä heillä on katkeamaton historiallinen traditio. Kapitalistinen tuotantotapa on muuttunut niin paljon, ettei leninistiselle visiolle yhteiskunnasta yhtenä suurena tehtaana ole enää kysyntää länsimaissa.

Kriisin kärjistyessä olemassaolema järjestelmä menettää suosionsa, ja valinta on tehtävä toisaalta antikapitalistisen vapaan yhteiskunnan, eli jonkin anarkistisen mallin, ja toisaalta jonkin totalitaristisen pääomien kasautumisen pelastavan mallin, esimerkiksi fasismin tai bolshevismin välillä. 

Anarkistien voitto on siis mahdollista vain jyrkän järjestelmän legitimiteettikriisin olosuhteissa. Siinä missä globaalissa Etelässä jonkinkokoinen osa ihmisistä voisi haluta nykyisen järjestelmän romahtamista oman etunsa vuoksi, Pohjoisessa tätä voi toivoa aniharva, jos kukaan. Anarkisteilla ei siis juurikaan ole mahdollisuuksia itse edistää järjestelmän kriisiytymistä länsimaissa, se vain tekisi anarkisteista kaikkien vihollisia.

Anarkistinen poliittinen analyysi perustuu siis siihen, että järjestelmä ajaa itse itsensä valtaisaan kriisiin ilman anarkistien tukea, ja että tämä kriisi on väistämätön. Hyvä argumentti näkemyksen puolesta on poliitikkojen ja talouselämän täydellinen kyvyttömyys ratkaista talouden ja ympäristön ongelmia viimeisten 50 vuoden aikana, erityisesti viimeiset viisi vuotta tauotta jatkunut talouskriisi.

Mitä anarkistit voivat tehdä ennen järjestelmän kriisiä?

Siitä mitä anarkistit voivat ja mitä anarkistien pitäisi tehdä järjestelmän kriisiytyessä on kirjoitettu aika paljon, tämä oli esimerkiksi edellä mainitun Kropotkinin Taistelun Leivästä keskeisin kysymys. Tässä kirjoituksessa pohdin ennemminkin sitä, mitä anarkistien tulisi tehdä ennen järjestelmän kriisiä, koska kaikki omakohtainen kokemukseni on yhteiskunnista joissa järjestelmän legitimiteetti on melko korkea.

Se oli ja on melko korkea myös Venäjällä. Asuin Venäjällä vajaat 13 vuotta paljolti juuri siksi, että siellä järjestelmän legitimiteetti oli alhaisempi kuin Suomessa, ja anarkistien pelivara on suurempi. Mutta vaikka anarkistien painoarvo on Venäjällä suurempi kuin Suomessa, muun muassa niiden aloitteiden ansiosta joita olen itse todistanut, kyse on edelleen marginaalisen politiikan tekemisestä. Ja marginaalissa anarkistit tulevat olemaan vielä jonkin aikaa, niin Suomessa kuin Venäjälläkin. 

Vakauden aikana anarkisteilla on kolme poliittista vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto on olla toimimatta lainkaan yhteiskunnallisissa liikkeissä, ja "odottaa romahdusta". Odottaessa voi esimerkiksi opetella selviytymistaitoja, tai keskittyä anarkismin filosofisten ongelmien ratkaisemiseen tai liikkeen historian tutkimiseen. Tällä suuntauksella on kannattajansa, itse asiassa monet anarkistit, jotka kuvittelevat toimivansa yhteiskunnallisesti, keskittyvät pelkästään tähän. Tällainen strategia kuitenkin takaa sen, että järjestelmän kriisiytyessä anarkisteilla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista asemaa, ja ainoastaan erilaiset totalitaristiset liikkeet kykenevät tarjoamaan uskottavan vaihtoehdon.

Toinen vaihtoehto on toimia vakaan aikana aivan kuin totaalinen kriisi olisi jo koittanut. Tämä on yksi niin sanotun "kapinallisen anarkismin" itsemääritelmistä (monet käyttävät mielumin vieraan kuuloista määritelmää "insurrektionalistinen anarkismi", koska kaikki anarkistit ovat kapinallisia sanan tavallisessa merkityksessä). Mutta konsepti on nurinkurinen, koska on täysin mahdotonta toimia kuten valtaisa kriisi olisi jo alkanut, koska kriisitilanteessa anarkistiliike nauttisi laajojen joukkojen tukea ja mahdollisten toimintatapojen kirjo olisi aivan toinen.

Eli viimeinen, ja mielestäni ainoa järkeenkäypä vaihtoehto toimintaan suhteellisen vakaina aikoina on toimia osana olemassaolevia yhteiskunnallisia liikkeitä, ja myös niiden nostattaminen silloin kun tilaa toiminnalle jossain ilmaantuu.

Seuraavaksi aion kirjoittaa siitä, minkälainen voisi olla hallinnon legitimiteettikriisi, mistä järjestelmän lyhyen aikavälin vakaus johtuu ja miten anarkistit ovat pyrkineet sopeutumaan vakauteen viimeisten 15 vuoden aikana.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän jaga kuva
Lars-Erik Wilskman

Varmasti mielenkiintoa herättävä kirjoitus, mutta yksi pieni huomautus. Kirjoitatte " Suomen senaatin ylläpitämää tsaarinvaltaa vastaan." Eiköhän asia ollut aivan päinvastoin, tsaarinvalta ylläpiti senaattia.

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen
Markku Nieminen

Hyvä kirjoitus! Suomessa tilanne on tietysti sikäli huvittava että "anarkistit", joukko rikkaiden keski-ikäistyneitä kakaroita muutamalla suojatyöpaikkaa inuvalla koulupudokasreppanalla vahvistettuna, ovat hallituksessa tukemassa kokoomusta.

Kokoomusta joka edelleen on samanlainen eurososialistinen virka- ja rahaeliitin edut takaava puolue kuin kaikki muutkin "vastuulliset" puolueet, ja siksi mitä suurimmassa määrin anti-anarkistinen joka taas esim. minä olen koska en kannata byrokratiaa ja oligarkiaa edustavaa EU:ta vaan demokratiaa.

Mahdollisesti blogisti itse ei kuulu joukkoon, en tiedä, mutta siinä tapauksessa hän edustaa marginaaliryhmänsä marginaalia. Luultavasti siis lähinnä itseään :)

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen

En nyt ihan ymmärtänyt että kuka se hallituksessa oleva anarkisti on.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Suomen seuraavasta historiallisesta ajanjaksosta löytyy muuten persumielisille ja "takkutukille" kognitiivista dissonanssia aiheuttava anarkistinmalli: loistava Harry Järv!

http://www.anarkismi.net/kapis/22harry.htm

Suomenruotsalainen, sivistynyt sotasankari...

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Kyllä vain, ajattelin itsekin tuoda Järvin esille heti kun tätä Rautiaisen bloggausta lueskelin.

Rautiaisen bloggauksen historiaosuus on erinomaisen kiinnostava ja hyvin sivistävä, suositeltava pikkupaketti. Suomessa tsaarinaikana esiintynyt venäläisten esikuvien mukainen klassinen anarkismi taitaa olla ylipäätään varsin vähän tutkittu asia, ja siitä sopisi jonkun kirjoittaa enemmänkin.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Minua kiinnostaa vasemman laidan aatehistoriassa tuo itsestä huolehtiminen ja "vallankumouksellisen tietoisuuden" kohottaminen sivistymällä, eli lukemalla -eikä tällä tarkoitettu vain punaisen kirjallisuuden lukemista, vaan klassista sivistystä ja nykyaikaista tietoa vaikkapa tekniikasta. Se ajatus vilahti tuossa Kropotkin-kohdassa ja on selkeästi esillä Järvilläkin. Mihin, miksi ja koska se hävisi vasemmistoeetoksesta? Samaa perua ovat työväen urheileminen ja raittiusseurat, mennyttä nekin.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen Vastaus kommenttiin #7

Heittäisin ihan arvauksena, että ehkä se katosi viimeistään siinä kohtaa kun maailmansotien jälkeisen vastakulttuurin virtaukset saivat määräävän roolin vasemmistossa?

Kaiketikin klassinen sivistys alettiin tuolloin vasemmiston keskuudessa nähdä ikävänä ja suorastaan paheksuttavana konformismina. Sen sijaan liikkeen piti luoda ihan oma vaihtoehtoinen sivistyksensä. Urheileminen ja raittiusseurat arvattavastikin olivat hirmuisen porvarillisia keskiluokan harrastuksia ja siksi tuomittavia.

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen Vastaus kommenttiin #9

Itse luulisin että 1970-luvun jälkeen ihmiset halusivat politiikan pois urheilusta. Lisäksi nykyään urheilua ja kuntoilua pidetään vähän eri asioina, kuten ne oikeastaan ovatkin.

Itse en kaipaa raittiusliikettä takaisin, koska sen "tippa tappaa"-linja ei perustu tosiasioihin. Minuta alkoholismin vastustamiseen pitää keksiä muita keinoja.

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen

Vuosien 1917-1918 anarkisteista on käsittääkseni gradu tekeillä Tampereella.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Varsin informatiivinen pläjäys.

Rauno Kontiainen

Missä ei ole lain valtaa, siellä on mielivalta. Kotianarkistimme erehtyvät suuresti jos luulevat että yhteiskunnan romahdus toisi onnelan. Maat joissa lainvalta on romahtanut ei ole mitään ihailtavaa. Anarkiaa toivovien kannattaa käydä tutustumassa oloihin Somaliassa tai jos totaalinen anarkia tuntuu käytännössä liian pelottavalle niin vaikka pikavisiitti Saharaan Etelä-marokko, Mali akselille tuo kelpo perspektiiviä ajattelluun. Kun paikallinen heimopäälikkö voi halutessaan viedä sinulta hengen ja omaisuuden, tai antaa vastaavasti leivän lahjaksi ollaan anarkian luonteen äärellä. Paree toivoa olevansa mielyttävä ja heimopomolla hyvä päivä, koska ilman omaa heimoa suojana et pärjää voimassa mikäli heimopomo jotakin sinulta haluaa. Ihan vänkää leikkiä vierailijalle, mutta en ikinä toivoisi sellaista yhteiskuntajärjestäytymättömyyttä kotimaahani. Laki ja sitä valvova poliisi todella ovat ystävä, ellet sitten satu olemaan se kaikkein häijyin ja kaikkein vahvin konna joka onnistuu alistamaan ympäristönsä mielivaltaansa ja kerää kätyreineen koko potin. Muille sitten jääkin käteen melkolailla ei mitään. Varmaa ainakin on että heimopomolta ei minimipalkkaa tai sairauspäivärahaa tipu, kansalaispalkasta puhumattakaan.

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen

Anarkismit erottelevat anarkian ja kaaoksen käsitteen. Ensimmäinen ei välttämättä ole jälkimmäistä. Somalia ei mielestäni edes ole anarkian tilassa, siellä on vain useampia hallituksia jotka käyvät sotaa keskenään.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Välillä tuntuu,että käsite anarkismi on hieman hakusessa ihmisillä. Aivan kuin siihen liitettäisiin kaikki "epäselvä" ja sillä hyvä.

Rauno Kontiainen

Anarkismi käsitteenä ei ole laisinkaannepämääräinen, vaan poikkeuksellisen selkeä: ei esivaltaa.

Se on usko ihmisen maksimaaliseen vapauteen joka saavutetaan kun kaikki valta ja pakottaminen on kadonnut. Käytännössä teoria on kuitenkin osoittautunut toimimattomaksi.

Anarkismi olettaa että saavutetaan tila jossa valtatyhjiö ei täyty, eikä kukaan ole sellaisessa asemassa että kykenisi uhkaamaan toisen henkeä ja terveyttä ja siten pakottamaan tahtoaan yli muiden.

Ajatus osoittautunut virheelliseksi ja se voidaan summata lauseella: when there is not rule of law, there is only rule of might. Käytäntö osoittaa että valtatyhjiö täyttyy aina ja lakiin perustuvan esivallan romahtamisen jälkeen seuruksena on poikkeuksetta mielivalta josta Somalia ja Afganistan ovat vain viimeisimmät esimerkit.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset