Antti Rautiainen

Ukraina sisällissodassa

Perjantaina 2. toukokuuta ammattiyhdistysten talo Ukrainan Odessassa paloi, kaikkiaan perjantain yhteenotoissa kuoli ainakin 42 henkeä, suurin osa tulipalossa ja loput katutaistelussa.

Pitkä ja hyvä venäjänkielinen silminnäkijäkuvaus tapahtumista löytyy täältä, sieltä löytyy myös paljon valokuvia. Tapahtumat saivat alkunsa, kun aseistetut venäjämieliset hyökkäsivät nationalististen jalkapallofanien järjestämään mielenosoitukseen. Hyökkäys johti kuolonuhreihin, mutta venäjämieliset jäivät pian alakynteen. Venäjämieliset pakenivat protestileiriinsä Kulikovon kentälle, mutta ukrainamieliset seurasivat perässä ja sytyttivät leirin tuleen. Venäjämieliset pakenivat ammattiyhdistysten taloon, joka syttyi tuleen. Tulipalon syttyminen näkyy esimerkiksi tällä videolla. Kahden minuutin kohdalla näkyy tulipalo myös ehjän ikkunan takana, joten on mahdollista että osa tulipaloista syttyi sisältä käsin, esimerkiksi varomattoman Molotovin cocktailien käsittelyn vuoksi — molemmat osapuolet käyttivät näitä aseita. Videolla kuitenkin näkyy, miten kansallismieliset heittelivät taloon Molotovin cocktaileja, joten he ovat varmasti osavastuussa tulipalosta.

On esitetty epäilyksiä, että mielenosoituksen kimppuun hyökänneiden tuliaseita käyttänyt ydinjoukko olisi ollut muualta tulleita provokaattoreita. Ammattiliittojen talossa oli joka tapauksessa myös ihmisiä, jotka eivät hyökkäykseen osallistuneet. Joissain valokuvissa poliisi näyttää suojaavan hyökkääjien ydinjoukkoa. Lisäksi poliisi toimi erittäin passiivisesti tulipalon aikana, eikä juurikaan sekaantunut tapahtumiin. Vaikka poliisi ei olisi aktiivisesti osallistunut hämärähommiin, se osoitti ainakin täydellistä ammattitaidottomuutta.

Viikonlopun aikana keskusvallan joukot ja paikalliset "federalistit" ovat taistelleet Kramatorskin kaupungin hallinnasta Itä-Ukrainassa. Ukrainan tilanne on siis jo kärjistynyt sisällissodaksi, lähiviikkoina selviää, kuinka laajalle sotiminen leviää ja sekaantuuko Venäjä tapahtumiin.

Pidän itseäni Venäjä-asiantuntijana koska olen asunut maassa 12 vuotta, mutta en millään muotoa ole Ukraina-asiantuntija. Ukrainassa olen käynyt vain kolme kertaa viimeisen 8 vuoden aikana, ystäviä ja tuttuja minulla on siellä enintään parikymmentä. Mutta Ukrainaan tutustuttuani ymmärsin nopeasti, että sisällissota on siellä mahdollinen skenaario. Mutta kaikki ukrainalaiset ystäväni vakuuttivat, ettei sellaista voi tapahtua. Että huolimatta kaikista Länsi- ja Itä-Ukrainan eroista, kukaan ei ole valmis tappamaan toisiaan niiden vuoksi. He olivat varmoja siitä, ettei Ukrainasta voi koskaan tulla Jugoslaviaa. Heillä kaikilla oli tuttuja, ystäviä ja rakkaita molemmilla puolilla Dnjepriä, sekä venäjän- että ukrainankielisiä. Mutta ajatellessa vain tuttuja ihmisiä syntyy mittakaavaharha, jotka estävät näkemästä niitä mekanismeja, jotka luovat vihaa suuressa mittakaavassa. Sota ei vaadi henkilökohtaista vihanpitoa, siihen riittävät geopoliittiset ja/tai taloudelliset syyt. Ja Ukrainassa geopoliittiset intressit ovat paljon merkittävämpiä kuin Jugoslaviassa. Mutta jos on haluja lietsoa etnistä vihanpitoa tai sotaa, niin siihen riittävät melko pienetkin etniset riidat. Muutama pahoinpitely, murha ja kidnappaus, ja kaikki ovat valmiita sotaan. Ukrainassa tämä on onnistunut yhtälailla kuin kaikkialla muuallakin.

Olen tämän vuoden aikana kirjoitellut Fifiin ja Kansan Uutisten Viikkolehteen säännöllisesti Ukrainan tapahtumista. Tarkoituksenani on ollut esitellä näkökulmia, jotka ovat jääneet valtamediassa pimentoon, kuitenkaan ottamatta kantaa. En usko "objektiiviseen, neutraaliin journalismiin", mutta kannanotot ja uutisointi eivät välttämättä sovi samaan genreen ja tähän asti tiedolle on ollut suurempi tarve kuin kannanotoille.

Sisällissodan alettua tilanne on kuitenkin hieman muuttunut, erityisesti koska merkittävä osa länsimaiden "vasemmistoa" on pahasti hukassa. Nyt on aika ottaa kantaa myös siihen, mitä Ukrainan kanssa on tehtävä ja ketä tuettava, jos ketään.

Eksyksissä oleminen johtuu paljolti siitä, että "vasemmisto" ei entisen Neuvostoliiton alueella ole kovin hyödyllinen käsite, koska se voi tarkoittaa lähes mitä tahansa sosiaalidemokraateista ja anarkisteista Putinia tukeviin stalinisteihin. Itse käytän koko sanaa yleensä vain lainausmerkeissä. Itse identifioidun anarkisteihin, en vasemmistoon, ja pitkän aikaa anarkistit olivat ainoa poliittinen toimija Venäjällä, joilla rasismin, seksismin ja homofobian vastustaminen yhdistyy sosiaalisen tasa-arvon eetokseen. Muuta länsimaalaista "uusvasemmistoa" Venäjällä ei pitkään aikaan ollut lainkaan, muutamaa trotskilaista lukuun ottamatta.

"Vasemmiston" hajaannus Ukrainan konfliktin ympärillä on täysin odotettavissa ja välttämätön. Harkovin katutaiteluissa stalinistinen "Borotba" (eli Taistelu) -järjestö ja anarkistit taistelevat vastakkaisilla puolella. Entisessä Neuvostoliitossa 99,9 prosenttia "vasemmistosta" tulee aina tukemaan imperialismia, koska se pyrkii olemaan "kansan rinnalla". Anarkistien on jo korkea aika kieltäytyä "vasemmistolaisesta" identiteetistä, ei meillä ole mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa. Mutta anarkisteja on kovin helppo manipuloida "itseorganisaation" ja "suoran demokratian" kaltaisin taikasanoin, ja esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumien vaikuttajana länsimaissa tunnettu Boris Kagarlitski on löytänyt venäjämielisten AntiMaidan-liikehdintää tukevalle sanomalleen paljon kuuntelijoita lännessä.

Vaikuttaa siltä, että ukrainalaiset ja venäläiset anarkistit eivät ole osanneet odottaa sisällissotaan vienyttä kehitystä. Maidanin tukemisesta on keskusteltu vain siitä näkökulmasta, voiko se tarjota jotain Janukovitšin presidentinvaltaa parempaa. Anarkistit eivät ole tulleet ajatelleeksi vaihtoehtoa, että Venäjä vastaa Maidanin voittoon tietoisella konfliktin eskaloimisella, joka lopulta johtaa sisällissotaan. Ja siinä missä Venäjä on konfliktin ensisijainen innoittaja ja aseistaja, länsimaat eivät jää paljoa jälkeen, koska ne tunnustavat vain Kiovan uuden hallituksen intressit ja esittävät Itä-Ukrainan liikehdinnän pelkästään venäläisten marionetteina. "Federalistien" aseellinen siipi toki onkin tällainen, mutta se ei olisi voinut syntyä jos Itä-Ukrainassa ei olisi ollut laajalle levinnyttä tyytymättömyyttä ja protesteja Kiovan uutta hallintoa kohtaan.

En usko että sisällissota oli Kremlin päämäärä — se halusi vain destabilisoida Ukrainaa mahdollisimman paljon, jotta Kiova suostuisi Krimin eroamiseen. Mutta nyt tilanne ei enää ole Kremlin kontrollissa, ja voi olla että Venäjän hallitus joutuu lähettämän Ukrainaan armeijansa lunastaakseen "federalisteille" antaman lupauksensa tuesta.

Kiovan hallitus on antanut jo niin paljon nopeasti unohdettuja "viimeisiä uhkavaatimuksia", ja on ilmoittanut niin monesta olemattomasta "terrorismin vastaisesta operaatiosta", että on päivänselvää että taistelukelpoisia joukkoja sillä on kovin vähän. Silloin kun hallituksen joukot ovat toimineet, tulokset ovat usein olleet tragikoomisia. Eli hallitus ymmärtää, että menestys täysimittaisessa sisällissodassa ei ole taattu. Mutta se ymmärtää myös, että sota auttaa kurinalaistamaan yhteiskunnan ja vakauttamaan uuden järjestyksen siinä määrin, että kaikki Maidanille annetut lupaukset voidaan unohtaa. Eli molemmat osapuolet ymmärtävät että täysimittainen sota voi olla tarpeen, vaikka kumpikaan ei siihen alunperin pyrkinyt.

Anarkistiliikkeen erimielisyydet

Ukrainan ja venäjän anarkistiliike on hajaantunut kolmeen eri leiriin tapahtumien aikana. Ensimmäinen ryhmä on keskittynyt tekemään kannanottoja internetissä molempia osapuolia vastaan. Nämä ryhmät haluavat periaatteellisista syistä jättäytyä kaikkien prosessien ulkopuolelle, ja ainoastaan tarkkailla ja arvioida niitä. Näiden ihmisten tärkein päämäärä ei ole yhteiskunnallisiin protesteihin osallistuminen, vaan välttää käsien likaamista. Koska kaikkiin prosesseihin osallistuvat joko vastenmieliset liberaalit, vihatut kansallismieliset tai inhottavat stalinistit, kaikki kolme ryhmää tai jotain muita ikäviä ihmisiä, niin mihinkään ei voi koskaan osallistua ja voi vain istua kotona ja julkaista internetissä lausuntoja siitä, kuinka kaikkialla menee huonosti. Yleensä nämä lausunnot ovat kuitenkin vain banaaleita itsestäänselvyyksiä.

Toinen ryhmä ovat ne, jotka ovat innostuneet Kiovan mellakkapornosta ja poliisin vastaisesta väkivallasta, ajattelematta sitä kuka on tämän väkivallan toimeenpanija ja kenen intresseissä. Eräät antifasistit innostuivat puolustamaan "kansallista yhtenäisyyttä" siinä määrin, että he uhkailivat anarkisteja jo siksi että he kritisoivat Maidania eivätkä halunneet osallistua protesteihin. Suurin osa tästä leiristä on lähinnä poliisiin kohdistuneen väkivallan ystäviä, ilman teoreettista viitekehystä, mutta jotkut myös yrittivät antaa Maidanille kuviteltua antiautoritaarista sisältöä, samaistaen Maidanin yleiskokouksen vetšen 20. vuosisadan vallankumousliikkeiden työväenneuvostojen kanssa. Tätä he perustivat Maidanin esittämillä sosiaalisilla vaatimuksilla, jotka kuitenkin olivat protestien vaatimuslistalla aika marginaalisessa osassa.

Ikävä kyllä nämä ihmiset esittävät todellisuuden haluamansa kaltaisena, mikä on vaarallista jos harhaluulo siitä, että Kiovan Maidanilla todella oli "suora demokratia" leviää yleisön keskuudessa. On totta, että muutamia kertoja poliitikot joutuivat perumaan tekemänsä päätökset Maidanin kieltäytyessä niistä, mutta Maidan oli kovin kaukana suorasta demokratiasta. Aukiolle kerääntynyt lauma ei vielä itsessään ole suoraa demokratiaa. Suoraan demokratiaan on kuuluttava kaikkien päätöksenteon askeleiden yhteiskunnallinen kontrolli, päätösten valmisteluista niiden toimeenpanoon. Ja koska tuhannet ihmiset eivät voi käydä mielekästä keskustelua samanaikaisesti, on tämänkokoisen yleiskokouksen jakaannuttava pienempiin affinity-ryhmiin, jotka keskustelevat päätöksistä yhdessä ja ilmoittavat kantansa yhteisesti. Mutta Maidanissa suurin osa strategisista päätöksistä tehtiin yleisöltä piilossa, ja riviosanottajien rooli oli lähinnä toimia päätösten toimeenpanijoina ja apureina. Ja sellaiset Maidanin populistiset vaatimukset, kuten esitys, että oligarkkien tulisi maksaa "kymmenyksiä" tuloistaan, sopivat myös kansallis-populistiseen ohjelmaan. Niinpä Maidanin vaatimukset jäivät kauaksi hämäräkeinoin miljardiomaisuuden kahmineiden oligarkkien omistusten palauttamisesta yhteiskunnalle.

Mutta Maidanin keskeisin ongelma ei edes ollut sosiaalisten vaatimusten puute eikä demokratian puute sen päätöksenteosta, vaan se ettei kansa tuntunut edes tarvitsevan näitä. Vaikka kaikki toistivat toistamistaan, etteivät he halua toistaa vuoden 2004 vallankeikausta, ja Julia Timošenkon valtaa, niin lopulta kansa näyttää haluavan presidentiksi suklaakeisari Porošenkon tai Klitškon, mieluummin kuin jatkaa vallankumousprosessia Oikean sektorin radikaalien kansallismielisten viitoittamalla tiellä. Ihmiset haluavat paluuta "rauhallisen elämään", kuten kaikki oli ennen Janukovitšia, eivätkä he ole valmiita niihin uhreihin, joita vallankumouksen jatkaminen vaatisi. Edustuksellinen demokratia on kuin tarujen hydra, jolle kasvaa aina kaksi uuta päätä irti leikatun tilalle.

Pelot "fasistien vallasta" eivät ole toteutuneet, ja äärioikeistolaisen Svoboda-puolueen rooliksi näkyy tulevan EU:n ja valuuttarahaston uusliberaalien uudistusten, kuten eläkkeiden leikkausten ja kaasun kuluttajahintojen viisinkertaistamisen läpivienti. Huolimatta maineikkaasta historiastaan, Ukrainan fasistit eivät ole kyenneet edistämään omaa agendaansa lainkaan vallankumouksen siivellä. Mutta sama kohtalo olisi voinut odottaa ketä tahansa vallankumouksen kelkkaan hypännyttä, myös anarkisteja. Protestien aikana anarkistit ja vasemmisto katsoivat molemmat Oikeaa sektoria kadehtien sen näkyvyyttä, mutta lopulta sen nationalistien uhraukset eivät auttaneet heitä edistämään omaa ohjelmaansa.

Janukovitšin hallituksen aloitettua mielenosoittajien ampumisen, "neutraalien tarkkailijoiden" näkökulma olisi täysin diskreditoinut Kiovan anarkistit. Jos vielä tämän jälkeen työväenluokka (tai yleensä "kansa" eli sekä työväenluokka että porvariston alemmat kerrokset) eivät olisi onnistuneet vallan kumoamisessa, se olisi menettänyt kaiken itsekunnioituksensa ja vaipunut pitkäksi aikaa samanlaiseen horrokseen, missä Venäjän ja Valko-Venäjän alamaiset nukkuvat. Eli ampumistapausten jälkeen oli välttämätöntä hankkiutua vallanpitäjistä eroon, riippumatta siitä keitä oli tulossa tilalle. Kiovassa anarkistit eivät toki olleet siinä asemassa, että he olisivat voineet merkittävissä määrin vaikuttaa tilanteeseen, mutta osallistumattomuus ei tuolloin enää ollut vaihtoehto.

Ja tämä oli kolmannen, keskitietä edustavien anarkistien positio — aivottoman aktionismin ja "neutraalin" nettijulistamisen välissä. Tämä realististen anarkistien leiri ymmärsi, että siitä huolimatta, ettei Maidanin protesteilla juurikaan ollut mielekästä positiivista ohjelmaa, jotain oli välttämätöntä tehdä tai tulevaisuus olisi synkkä.

(loput kirjoituksesta luettavissa täältä: http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2014/toukokuu/ukraina-sisallissodassa)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset