Antti Rautiainen

Charlie Hebdo-keskustelun osumat ja hutilyönnit

Pariisissa 7.-9. tammikuuta tapahtuneiden iskujen jälkeen miltei jokainen päivä on tuonut jonkin aivan uuden näkökulman julkiseen keskusteluun.

Oma ensireaktioni oli ärsyyntyminen, en pystynyt ymmärtämään miksi Suomessa iskuihin reagoitiin niin voimakkaasti. 16. joulukuuta radikaalit islamistitaistelijat teurastivat 132 lasta armeijan ylläpitämässä koulussa Pakistanin Peshawarissa, mutta tämä ei herättänyt Suomessa juuri minkäänlaisia tunteita. Yksikään ISIS:in viimevuonna järjestämistä verilöylyistä ei johtanut Suomessa vastaavanlaiseen maansuruun. Ero ei ole pelkästään maantieteellinen. Moskova on myös lähempänä Suomea kuin Pariisi, mutta iskuihin Moskovassa suhtaudutaan myös välinpitämättömästi Suomessa. Kyse on luokista ja identiteeteistä, vain keskiluokkaisten länsimaalaisten tappaminen johtaa Suomessa kollektiiviseen murehtimiseen.

Asuin vuosia Moskovassa jossa pommeja räjäytettiin aika ajoin, kenties siksi suhtaudun islamistisiin iskuihin jonkinlaisena luonnonvoimana, joka ei kauheasti hetkauta. Iskut olivat seurausta sellaisista korkean tason valtiojohdon päätöksistä, joihin ei Venäjällä voinut paljoa vaikuttaa. Moskovassa iskun uhrina kuoleminen oli samanlainen satunnainen mahdollisuus kun vaikkapa auton yliajamaksi joutuminen, joskin jälkimmäisen todennäköisyys oli noin tuhat kertaa suurempi.

Radikaalista islamismista

Ensisijainen moraalinen vastuu iskuista kuuluu kuitenkin itse tekijöille. Ilmiönä radikaali islamismi on kuitenkin seurausta islamilaista maailmaa kohdanneista kriiseistä - alunperin kolonialismista ja imperialismista, myöhemmin konfliktista näiden maiden autoritääristen korruptoituneiden johtajien kanssa. Islamismin nousua Tšetšeniassa käsittelin laajasti tässä Väärinajattelija-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa  muissa maissa lainalaisuudet ovat olleet samanlaisia.

Yksittäiset radikaalit islamistit voivat olla syrjinnän uhreja ja syrjäytyneitä, mutta kokonaisuutena kyse on vain yhdestä konservatiivisesta, ääritaantumuksellisesta liikkeestä muiden joukossa. Liikkeen rooli muslimimaailmassa on usein sama kuin fasismin rooli Euroopaassa, vaikka erojakin on paljon eivätkä uskonnollinen ja kansallinen identiteetti ole toisiinsa suoraan rinnastettavissa.

Vaikka ongelma ei ole palautettavissa välittömien toimijoiden «pahuuteen», radikaali islamismi on ajankohtainen ongelma joka pitää tavalla tai toisella ratkaista. Tästä tuskin on Suomessa, tai missään muuallakaan Euroopassa mitään merkittävää erimielisyyttä. Tämän vuoksi en täysin ymmärrä myöskään «Je Suis Charlie»-solidaarisuudenosoituksia. Mitä arvoa on mielenosoituksella jonkin asian puolesta silloin kun lähes kaikki ovat samaa mieltä?

Käsitykset ilmiön mittakaavasta ovat kuitenkin merkittävä poliittinen jakolinja. Jussi Halla-Ahon todellisuudesta irtautuneen käsityksen mukaan 16% ranskalaisista suhtautuu myönteisesti ISISiin . Tämä ei ole mitenkään mahdollista, tuloksen voi selittää vain jonkinlaisilla gallup-tutkimuksille tyypillisillä harhoilla, esimerkiksi sillä että enemmistö ihmisistä suhtautuu asioihin mielumin «myönteisesti» kuin «kielteisesti», erityisesti jos eivät tiedä mistä asiassa on kyse.

Halla-Aho uskoo että ISIS on länsimaissa massiivinen ilmiö jota Ranskassa kannattaa yhtä moni kuin Suomessa Kokoomusta. Minä uskon, että kyseessä on länsimaissa marginaalinen ilmiö jota voi vastustaa samalla tavalla kun esimerkiksi fasismia tai kansallissosialismia: eväämällä toimijoilta kokoontumistilat , toimitilojen ja työpaikkojen saannin ja niin edespäin.

ISISin vastustamiseen sen valta-alueella ei Suomesta käsin ole juurikaan mahdollisuuksia. Periaatteessa voi lähteä esimerkiksi vapaaehtoiseksi taistelemaan Kobaneen, se on käsittääkseni laillista koska YPG ei ole EU:n terroristijärjestöjen listalla. En tosin jaa joidenkin anarkistien (kuten David Graeberin) intoa Rojavan kurdian «anarkistisuudesta», vertaus Espanjaan vuonna 1937 olisi paikallaan jos Katalonian anarkistit olisivat tuolloin solmineet aselevon Francon kanssa sotiakseen Listerin stalinisteja vastaan. Syyrian rintamalinjat ovat kääntyneet sellaisiksi että kyseessä on yhä enemmän konflikti kansallisten ja uskonnollisten ryhmien välillä, ja yhä vähemmän vallankumous. Silti Rojavan sekulaari demokratia on paljon ISISiä sympaattisempi vaihtoehto jota kannattaa ilman muuta tukea.

Sananvapas ei ole lehdistönvapaus ei ole poliittisen toiminnan vapaus

Seuraava asia joka keskustelussa otti päähän oli jatkuva sanan-, lehdistön- ja poliittisen toiminnan vapauden sekoittaminen mediassa. Tästä esimerkkinä Heikki Aittokosken «He sylkivät vapauden kasvoille»  Aittokoskelle ja muilla valtamedian toimittajille sananvapaus tarkoittaa sitä, että saa tarjoilla viikoittain oman mutunäkemyksensä satojen tuhansien tai jopa miljoonan luettavaksi. He eivät näe mitään ristiriitaa siinä ettei 99.999% suomalaisista ole vastaavanlaista «sananvapautta».

Vapaus jota Aittokoski oikeasti tarkoitti on lehdistönvapaus, ei sananvapaus. Lehdistönvapaus on myös keskeinen vapaus, vapaa yhteiskunta tarvitsee vapaita tiedotusvälineitä. Lehdistönvapauteen liittyy kuitenkin aivan toisenlainen vallankäytön aste kuin sananvapauteen, ja siksi myös aivan toisenlaisia rajoitteita.

Poliittisessa toiminnassa valtaa on vielä enemmän, ja sitä myötä myös vastuuta Myös poliittisen toiminnan vapaus sotketaan jatkuvasti sananvapauteen, kuten tekivät Perussuomalaiset kun heidän toimistonsa ikkunaan heitettiin kivi. Esimerkiksi ISIS ja kansallissosialistit ansaitsevat mielipiteenvapauden, mutta he eivät ansaitse poliittisen toiminnan vapautta, koska heidän poliittinen toimintansa on yhtä kuin miljoonia irtileikattuja päitä tai kaasukammioissa tapettuja. Perussuomalaiset eivät kuulu samaan joukkoon, mutta heidän poissulkemistaan perustelen tarkemmin joskus toiste.

Esimerkki joka valottaa näiden kolmen vapauden eroa:

Jos joku puhuu juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta ja esittää kaikkien juutalaisten karkoittamista jollain nettifoorumilla, niin kyse on sananvapauden väärinkäytöstä. Hänet voi poistaa foorumilta, mutta jatkotoimenpiteisiin on tuskin tarvetta.

Jos joku tekee saman Magneettimedian, Charlie Hebdon tai Helsingin Sanomien kolumnipalstalla, niin kyse on lehdistönvapauden väärinkäytöstä. Tällöin on tarve sanktioida koko julkaisua, ja tapauksen toistuessa sulkea julkaisu kokonaan.

Jos joku tekee saman kolmannen valtakunnan valistus- ja propagandaministerinä, niin kyse on poliittisen toiminnan vapauden väärinkäytöstä, ja sopiva rangaistusasteikko on sama kuin Nürnbergin oikeudenkäynnissä (en tässä yhteydessä käsittele sitä kenen pitäisi sanktiot langettaa ja miten, se on eri kysymys kun sanktioiden oikeus ja tarpeellisuus).

Liberaaleille toimittajille kaikki Goebbelsit ovat kuitenkin aina vain ”sanavapauttaan käyttäviä yksilöitä”, joiden kanssa voi käydä debattia jossa faktat punnitaan. Pahoja ovat ainoastaan tyhmät ja työväenluokkaiset rivisotilaat jotka ajoivat juutalaisia kaasukammioihin ja joukkohautoihin, ainoastaan heidät pitää tuomita. Ideologien, filosofien, esseistien ja intellektuaalien pitää aina päästä kuin koira veräjästä, he eivät ole koskaan syypäitä mihinkään.

Yksi vastenmielisimmistä piirteistä ”Je suis Charlie”-mielenosoituksessa oli miten kaikki maailman tyrannit ryntäsivät poseeraamaan medialle Pariisissa, eikä sananvapauden tila Ranskassakaan ole  kovin kummoinen . Brittien hallintorakennusten suruliputus Saudi-Arabian tyrannikuninkaan muistolle  ja New York Timesin päräyttävä muistokirjoitus  ovat viimeisin muistutus länsimaiden kaksoisstandardeista.

Koraani vastaan Vanha testamentti

Viime viikon torstain A-Talkissa keskusteltiin pitkälti siitä mikä on islamin ja radikaalin islamismin suhde. Atte Kaleva sai paljon aikaa puhua Islamin väkivaltaisuudesta, eikä väitteitä juurikaan kyseenalaistettu. Tyypillistä, että Suomessa luetaan Koraania nykyään tarkemmin kuin Vanhaa testamenttia .

Kristittyjen järjestämä väkivalta Keski-Afrikan tasavallassa ja Koillis-Intiassa on tarkoituksenmukaista unohtaa, kuten myös Ugandan LRA, aborttilääkäreiden murhat Yhdysvalloissa ja Sabran ja Shatilan verilöyly Libanonissa.

Jos lähdetään kauemmaksi historiaan, Kustaa II Aadolfin aikaisella Ruotsilla ja Suomella oli tiettyjä yhtymäkohtia ISISiin, molemmat katso(i)vat käyvänsä uskonsotaa. 400 vuotta myöhemmin on tosin vaikea määritellä kuinka paljon Simplicissimusin seikkailuissa kuvatuista katolilaisten talonpoikien silmien ja korvien irtileikkauksista ja joukkomurhista uunissa paistamalla on totta, ja kuinka paljon Ruotsin vastaista sotapropagandaa. Kustaa II Aadolfin patsaita ei kukaan kuitenkaan ole kaatamassa Ruotsissa, fanatismi ja uskonsodat ovat kiistämätön kappale myös Suomen historiaa.

Suurin osa Suomen maa-alasta on vallattu ortodokseilta, joiden kohtalona oli tulla pakkokäännytetyksi, karkoitetuksi tai murhatuksi. Lähi-idän nykyinen todellisuus ei juurikaan eroa Suomen 1600-luvusta, mutta kukaan ei ole tuominnut luterilaisuutta tämän perusteella.

Huumori politiikan keinona

Vaikein ja mielenkiintoisin Charlie Hebdon herättämästä keskustelusta käsittelee huumorin ja politiikan suhdetta.

Charlie Hebdo ei ollut minulle ennestään tuttu julkaisu. Ranskan kulttuurin harrastus on jäänyt minulta jotenkin paitsioon, vaikka olen lukenut pitkän Ranskan koulussa.

Aluksi luulin että murhat liittyivät vain Muhammed-pilapiirroksiin. En ole koskaan nähnyt yhtään hauskaa pilakuvaa Muhammedista, ja vaikeaa kuvitella kuinka satoja vuosia sitten kuollutta, osittain myyttistä henkilöä voisi edes mitenkään hauskasti pilkata. Minulle on aina ollut suuri ongelma Jyllands Postenin pilakuvissa se, etteivät ne olleet hauskoja. Keskustelu siitä mitä kannattaa sanoa, siitä mitä saa sanoa ja siitä mitä pitää sanoa ovat kaikki eri asioita, mutta liberaali valtavirtakeskustelu sekoittaa nämäkin keskenään.

Toisten loukkaaminen voi olla oikeutettua huumorin varjolla, mutta entä jos vitsi on niin huono ettei kyse ole välttämättä edes huumorista, vaan pelkästä vittuilusta? Vastustan kuolemantuomiota vittuilusta, mutta voiko sananvapautta (tai lehdistönvapautta) puolustaa vittuilun avulla, ja voiko pointtinsa saada koskaan perille vittuilemalla? En myöskään halua yhteiskuntaa jossa on olemassa vain läppiä ja ironisuutta, South Park republikanismi pitää yllä vai Status Quota.

Charlie Hebdon agenda on kuitenkin paljon monisyisempi kuin Jyllands Postenin, tätä auttaa ymmärtämään esimerkiksi tämä Jussi Jalosen kirjoitus. Sadek Elwan nosti A-talkissa esille Egyptin muslimiveljeskunnan vastaisen joukkomurhan jälkeen tehdyn piirroksen, Markus Drake on kirjoittanut  siitä miksi piirros tulkitaan usein väärin. Charlie Hebdon agendaa on selitetty myös täällä. Erään lehden entisen piirtäjän mielestä kuitenkin näkemys lehdestä vapaan 60-luvun viimeisenä mohikaanina on pahasti vanhentunut, ja 9/11 iskun jälkeen lehdellä on ollut pakkomielle islamin uhasta .

Turha väittää, etteikö yhteiskunnassamme olisi yhä samanlaisia tabuja kuin jumalanpilkka oli aikaisemmin. En ole kuullut että Charlie Hebdo (tai kukaan ”Je Suis Charlie”-porukasta) olisi vääntänyt vitsiä holocaustista. Suomessa Charlie Hebdo olisi nykylainsäädännön puitteissa todennäköisesti tuomittu uskonnonhäirinnän rikkomisesta, mutta suomalaiset sananvapausoikeudenkäynnit ansaitsevat erillisen käsittelyn joku toinen päivä.

Robert Crumb on harvinainen poikkeus, hän on tuottanut todella epäkorrektia sarjakuvaa myös juutalaisista. Crumbin intervention jälkeen aloin paremmin ymmärtää mikä on Charlie Hebdon yhteys 60-lukulaiseen undergroundiin, Wolinskin nimen olin unohtanut vaikka olen lapsena ja varhaisteininä myös Paulettea lukenut. Willemin kommentti "Je Suis Charlie"-ilmiöstä edustaa mielestäni enemmän 60-luvun undergroundin henkeä kun mikään muu lukemani.

Minuille kaiken "Je Suis Charlie"-keskustelun kiinnostavin jakolinja onkin eräänlainen jakolinja 60- ja 70-luvun välillä. Tässä Charlie Hebdon piirtäjädinosaurukset edustavat 60-lukua ja heidän feministiset ja antirasistiset kriitikkonsa edustavat 70-luvulla muodostuneita keskustelun traditioita. On erittäin hyvä kysymys edustaako Charlie Hebdo enää tasapuolista kaiken rienausta, vai onko se degenoroitunut osaksi oikeistoliberaalien uuskolonialistista agendaa, ja kumman tradition argumentit ovat uskottavampia. Nämä ovat kysymyksiä joihin minulla ei ole mitään selvää vastausta, ja voi olla että tämä 60- ja 70-luvun ristiriita on sovittamaton.

Antti Rautiainen

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Niko Sillanpää

Nämä vasemmiston (blogisti Rautiainen toki edustaa äärivasemmistoa, mutta sallittakoon tarkastelun kannalta) Charlie Hebdo -jihadistiterrori-iskuun liittyvät krampit ja nyrjähdykset ovat kyllä olleet huvittavaa seurattavaa.

Sitä epätoivon ja vimman määrää, jolla vihkiytyneen hyväihmisen täytyy valkopestä tämän naiivin sortoja vs. uhri -ideologian kanonisoituja, olemuksellisesti hyveellisiä ja jaloja suuruhreja, eli kehitysmaiden ja uskonnollista toiseutta.

Blogissa mainittu ICM:n suorittama gallup, jonka mukaan 16% ranskalaisista sympatisoi Islamilaista valtiota ja jota tulosta Rautiainen ei suostu uskomaan, tehtiin myös Saksassa ja Iso-Britanniassa vastaavasti, mutta tulos on odotetusti erilainen, koska näissä maissa on pienempi vanhoillinen muslimiväestö. Erityisen yleistä ISIS:n sympatisointi oli Ranskassa nuoremmissa ikäryhmissä, joissa on suhteellisesti enemmän muslimeja. Kovin suurena yllätyksenä tulosta ei voi pitää huomioiden esimerkiksi PEW Globalin aiemmat tulokset, joissa islamististen terroristijärjestöjen (Hamas, Hizbollah, al-Queda jne.) kannatus on ollut kaksinumeroisia lukuja varsin laajasti islamilaisessa kulttuuripiirissä.

Toinen huvittava piirre on jihadistiterrorismin syyn epätoivoinen langettaminen kolonialismille, syrjäytymiselle ym. materiaalisille tekijöille vulgaarimarxilaiseen tapaan ja eurooppalaisen valtaväestön rasismille, jota oletettua kutsutaan usein tässä yhteydessä epäkäsitteellä "islamofobia".

Charlie Hebdo -terroristit olivat syntyneet Ranskassa algerialaistaustaisille vanhemmille. He olivat kasvaneet ja käyneet koulunsa Ranskassa, olleet työelämässä Ranskassa. Näin ollen tällaisella henkilöllä ei ole mitään selvää syytä kerätä tolkuttomasti kierroksia jostain Abu Ghraibista tai Guantanamosta tai Israel/Palestiina -konfliktista tai samaistua näihin tapahtumiin. Paitsi jos syynä on muslimi-identiteetti, identiteetti islaminuskoisena. Ja näinhän kyseiset terroristit meille motiiveistaan kertoivatkin, eivät mistään syrjäytymisestä tai kolonialismista.

Kyse on olennaisesti islamista uskonnollisena ja kulttuuri-ilmiönä, minkä asian ohitse ei ole mahdollista päästä, jos aikoo ylläpitää edes jonkinlaista älyllistä rehellisyyttä.

Älyllisesti ankeaa on myös body count -vertailu länsimaiden ja kehitysmaiden välillä ja tähän liittyvä moralisoiva retoriikka. Samaa jorinaa kuullaan säännönmukaisesti Israel/Palestiina -konfliktin yhteydessä. Tietenkin on selvää, että kehittyneesssä maassa elävällä ei ole ihmeempää samaistumispintaa jossain Pakistanin heimoalueella tapahtuneisiin asioihin, olivat nämä mitä tahansa. Miksi Pakistanissa ei muuten ollut miljoonan ihmisen mielenosoitusta kyseistä veritekoa vastaan?

Kirjoituksen sinetöi Rautiaisen viiteryhmän vanha keppihevonen LRA. LRA:n suitsuttaminen tu quoque -tarkoituksella "kristittynä terrorismina" kääntää hevonpaskadetektorin suoraan punaiselle. Ja syystäkin.

Käyttäjän jojalonen kuva
Jussi Jalonen

Sillanpää rustailee:

"Blogissa mainittu ICM:n suorittama gallup, jonka mukaan 16% ranskalaisista sympatisoi Islamilaista valtiota ja jota tulosta Rautiainen ei suostu uskomaan, tehtiin myös Saksassa ja Iso-Britanniassa vastaavasti, mutta tulos on odotetusti erilainen, koska näissä maissa on pienempi vanhoillinen muslimiväestö. Erityisen yleistä ISIS:n sympatisointi oli Ranskassa nuoremmissa ikäryhmissä, joissa on suhteellisesti enemmän muslimeja."

Itse asiassa siinä Ranskan tuloksessa ei kyllä ollut mitään järkeä, ja asiasta huomautti myös Washington Post.

Mutta tietysti, jos joka kuudes ranskalainen tosiaan on sitä mieltä, että ISIS on hieno juttu, niin sitten siitä seuraa aika kiintoisia johtopäätöksiä, joista tuo Postin kirjoitus huomauttaakin. Ensimmäinen on tietysti se, että joka ainut Ranskan muslimi kannattaa ISIS-järjestöä. Vieläpä Ranskan kaikki satatuhatta šiiamuslimia kannattavat järjestöä, joka haluaa tappaa heidät.

Itse asiassa tämä ei edes riitä, koska Ranskan väestöstä arviolta vain 7,5% on muslimeja. Mikäli 16% ranskalaisista kannattaa ISIS-järjestöä, niin jotain puolet näistä terroristisymppaajista on sitten ei-muslimeja.

Ranskassa on tietysti uutisoitu muutamien juutalaisten teinien liittymisestä ISISiin (mikä kuulostaa juuri niin hullulta, kuin se onkin), ja ranskalaiset ovat kroonisessa Amerikka-vihassaan diggailleet mitä omituisimpia asioita. Mutta tässä kohtaa gallup-tulos alkaa kyllä jo lemahtaa siltä, että jokin on mennyt pieleen. Helpommalla pääsee, kun lähtee sitä olettamuksesta että kyseessä on sattumatulos, tai gallupin tekijöille tapahtui kyselyn muotoilemisessa moka.

Kun kerran Sillanpään hevonpaskatutka on niin hienoviritteinen, niin voisi olettaa sen toimivan tässäkin kohtaa. Etenkin, kun gallup-tulos on täydellisessä ristiriidassa Sillanpään oman näkemyksen kanssa, jossa islamilaisen terrorismin kannattaminen on vain ja ainoastaan muslimien ominaispiirre.

Muista kohdista: en tiedä, mihin Sillanpää perustaa oman väitteensä siitä, että Ranskassa muslimiväestö on vanhoillisempaa kuin Britanniassa ja Ranskassa. Oma näkemykseni on kyllä päinvastainen, ja tästäkin on tutkimuksia. Ranskan muslimiväestö on sekularisoituneempaa, ja myös seka-avioliitot ovat olleet pohjoisafrikkalaisten ja ranskalaisten välillä verrattomasti yleisempiä kuin vaikkapa pakistanilaisten ja brittien välillä.

Mutta tässä nyt on lauantaiaamuna muutakin tekemistä, joten tyydytään nyt toteamaan vain, että ICM:n mielipidemittaus Ranskaa koskien tuskin on sellainen tulos, jonka puolesta kannattaa ryhtyä erityisen väkevästi todistamaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset