Natseille nauraminen ei aina auta

 

Äärioikeisto ei ole koskaan päässyt valtaan yksin. Se ei ole koskaan saanut taakseen enemmistön tukea, vaan se on aina tarvinnut tuekseen muita poliittisilta voimilta valtaa anastaessaan.

Syksyllä 1922 Italian kuningas Victor Emmanuel III päätti, että fasistit ovat pienempi paha kuin sosialistit. Liberaali pääministeri Luigi Facta hyväksyi tämän ja erosi.

Saksassa natsien valtaanpääsyä edesauttoivatt tavalla tai toisella kaikki parlamentaariset poliitiset voimat. Eniten natseja auttoi Hindenburg ja muut konservatiivit; Italian kuninkaan tapaan he pitivät Hitleriä pienempänä pahana kuin sosiaalidemokraatteja ja kommunisteja. Konservatiivit uskoivat voivansa neutraloida Hitlerin jakamalla vallan äärioikeiston kanssa.

Hitlerin valtaannousun kynnyksellä Saksan liberaali Keskustapuolue pyrki kokoamaan enemmistöhallituksen natsien kanssa. Hitlerin hallitukseen kutsunut von Papen oli myös keskustapuolueesta, joskin erotettu siitä poliittisten juonittelujen seurauksena. Kommunistipuolue äänesti von Papenin aikaisemman hallituksen kumoon valtiopäivillä yhdessä natsien kanssa 30.8.1932. Parlamentin puolueista ainoastaan sosiaalidemokraatit eivät koskaan toimineet yhdessä natsien kanssa, mutta Hitlerin noustua valtaan he halvaantuivat täysin, eivätkä järjestäneet mitään vakavaa vastarintaa ennen kun oli liian myöhäistä.

 

Helsingin Sanomien Petri Korhonen otti tammikuussa natsit paljon vakavammin kuin liberaaleilla on yleensä tapana . Hän ei kuitenkaan voinut kirjoittaa aiheesta marginalisoimatta samalla myös anarkisteja, joiden harteille natsien vastustaminen kaduilla on Suomessa aika suureksi osaksi kaatunut.

Vihreä Tuomas Saloniemi valitteli kesäkuussa että "Koska uusnatsien vastapooliksi on ilmoittautunut lähinnä yhtä kahjoja anti-uusnatsisia yhteenliittymiä, kukaan tervejärkinen ei halua tähän sotkuun koskea kepilläkään". yhtenä esimerkkinä näistä "kahjoista" on Takku-sivusto.

Anarkistit ovat aina ja kaikkialla olleet kaikista johdonmukaisimpia äärioikeiston vastustajia. Anarkistit tekivät parhaansa murhatakseen sekä Hitlerin, Mussolinin  että Francon. Korhosen ja Saloniemen kaltaiset liberaalit ovat aivan yhtä usein keskittyneet integroimaan äärioikeiston poliittiseen järjestelmään poikkeuksetta tuhoisin seurauksin.

Ovatko Suomen natsit oikeasti vakava uhka, vai Dan Koivulaaksoa helmikuussa pilkanneen Ylioppilaslehden (2/2015) sanoin "muutaman sekopään joukkio"? Liberaali uskoo vankasti kapitalismin ja talouskasvun ikuisuuteen, eikä hän tule vakuuttumaan anarkistien ja äärioikeiston jakamasta näkemyksestä, että järjestelmää odottaa väistämätön loppu. Liberaalikin saattaa kuitenkin käsittää, että myös "muutaman sekopään joukkio" saattaa aiheuttaa mittavaa tuhoa. Breivik ei ollut yksittäistapaus. Venäjällä radikaalit maahanmuuttokriitikot ovat murhanneet monena vuonna suunnilleen saman verran ihmisiä kuin Breivik siitä huolimatta, että he eivät ole missään vaiheessa olleet lähelläkään valtaanpääsyä.

Pelleimagosta on natseille myös hyötyä

Natsien tekeminen naurunalaiseksi on toisinaan toimiva keino, mutta sillä on kääntöpuolensa. Pekka Siitoimen hahmo varmasti hidasti Suomen äärioikeiston kehitystä, mutta nyt kokonainen sukupolvi kuvittelee, että kaikki natsit ovat samanlaisia pellejä. Tämän vuoksi toimittaja-kirjailija Perttu Häkkinen loukkaantui niin kovasti, kun hänet haukuttiin Timo Hännikäisen kanssa kaveeraamisen vuoksi . Kuten suuri osa sukupolvestamme, Häkkinen on kasvanut roska- ja alakulttuurien ympäröimänä, ja natsit ovat hänelle vain yksi roskakulttuurinen ilmiö muiden joukossa. Niille voi naureskella ja joskus niiden kanssa voi käydä ironisesti kaljalla. Häkkinen ei ehkä koskaan ymmärrä, että nykyään natsit ovat jotain muuta kuin Siitoimen aikana.

Älyllisempi äärioikeisto käyttää natsien alakulttuuri- ja pelleimagoa hyväkseen tehdäkseen näihin pesäeroa. Esimerkiksi Jussi Halla-aho kutsui Jyväskylän puukottajia "kaljakassimiehiksi" , samassa kirjoituksessa kansallissosialismin kannattajat mainittiin kiljun ystäviksi. Halla-ahoa ei kuitenkaan lainkaan häiritse, että hänen sisulaistoverinsa Lahtinen järjestää näiden "kaljakassimiesten" kanssa ensin itsenäisyyspäivän marssin, ja sitten yhdessä Olli Immosen kanssa muistokäynnin Schaumanin haudalla.

Kansallissosialistinen strategia ja sen vastustaminen

Kansallissosialistien ja heitä vastaavan äärioikeiston strategialla on aina kaksi kärkeä: valtaan pyritään sekä järjestelmän sisällä että sen ulkopuolella kaduilla. Kaksi rintamaa tukevat toinen toisiaan: terroritoiminta lamauttaa vastapuolen sekä järjestelmän sisällä että sen ulkopuolella. Kaksikärkisen strategian takia natseja vastaan äänestäminen ei koskaan ole tarpeeksi. Natsit on pysäytettävä myös kadulla.

Historiasta löytyy tästä mielin määrin esimerkkejä, Englannin vastaavat kaksoisstrategiaa käyttäneet liikkeet on ajettu pois kaduilta ainakin neljästi viimeisen sadan vuoden aikana. Mosleyn mustapaidat ajettiin kaduilta ensin 30-luvulla Cable Streetillä , sitten 40-luvulla juutalaisista sotaveteraaneista koostuneiden 43 Groupin toimesta. National Front koki Mosleyn kohtalon Brick Lanella 70-luvulla  ja AFA pysäytti British National Partyn ja Blood & Honourin 90-luvun alussa. Tämän jälkeen Englannin äärioikeisto on luopunut natseilta omaksutusta katustrategiasta ja keskittynyt vain osallistumaan vaaleihin, lyhytaikaiseksi jäänyttä English Defence League-projektia lukuun ottamatta. Anarkistit ja muut antifasistit eivät tietenkään ole saaneet natsien pysäyttämisestä mitään kiitosta, päinvastoin. Olen kuitenkin mielummin epäsuosittu kuin uunissa.

Kaksoistrategian ulkoparlamentaarinen komponentti on katustrategia. Tätä natseilta omaksuttua katustrategiaa käyttävät nykyään esimerkiksi Kreikan Kultainen aamunkoitto ja Pohjoismaissa toimiva  Vastarintaliike. Tuomioistuinten avulla katu- tai kaksoisstrategiaa käyttävien äärioikeiston liikkeiden pysäyttäminen ei onnistu, koska vapaissa yhteiskunnassa rikoslaki voi käsitellä ihmisiä ainoastaan yksilöinä, ei yhteiskunnallisten liikkeiden jäseninä. Liikkeille yksittäiset vankilaan joutuneet jäsenet ovat vain hyödyllisiä marttyyreita. Uudet, entisiä innokkaamat jäsenet astuvat vankilaan joutuneiden paikalle.

Mikäli säädetään lakeja jotka kohdistuvat näitä toimijoita vastaan liikkeinä, kyseistä lainsäädäntöä käytetään moninkertaisesti enemmän kaikkia äärioikeiston vastustajia ja muita protestiliikkeitä vastaan. Siksi katu- tai kaksoisstrategiaa käyttävän äärioikeiston pysäyttämiseen tarvitaan kansanliikkeitä ja toimintaa kaduilla. Natseille ja heitä vastaaville toimijoille voi suoda mielipiteenvapauden, mutta kokoontumisen ja poliittisen toiminnan vapautta heille ei voi suoda.

Natseilla pelottelu voi tänään näyttää vainoharhaiselta, mutta aate on osoittautunut elinvoimaiseksi ja se nousee väjäämättä kapitalismin ajautuessa aina uusiin kriiseihin. Natseja vastaan kannattaa iskeä tänään kun ne ovat vielä heikkoja ja naurettavia, huomenna voi olla liian myöhäistä.

Parempi marginalisoida kun tulla muilutetuksi

Eilen arvostelin Timo Hännikäisen Kunnia-kirjan, ja osoitin sen olevan osa hänen poliittista projektiaan, johon kuuluu yhteistyö kansallissosialistien kanssa. Hännikäinen ei kuitenkaan ole kansallissosialisti, vaan natsien kanssa poliittista yhteistyötä tekevä äärioikeistolainen. Hän tuskin tulee koskaan osallistumaan suoraan taktisten liittolaistensa tekemiin iskuihin, tai kannustamaan niihin julkisesti. Korkeintaan hän heittää facebookissa pari sutkautusta kaasukammioista ja kommentoi kenelle ihmisarvo hänen mielestään kuuluu ja kenelle ei. Hännikäinen, kuten esimerkiksi Hännikäisen kanssa samalla linjoilla oleva Suomen Sisu eivät käytä kansallissosialistisia katu- ja kaksoistrategioita, joten heitä vastaan ei voi toimia samalla tavalla kuin kaduilla marssivia natseja vastaan.

Sen sijaan Suomen Sisua ja Hännikäistä voi yrittää marginalisoida. Hännikäistä ei voi estää puhumasta, mutta voi edesauttaa sitä, että mahdollisimman harva kuuntelee häntä. Juuri tätä Hännikäinen pelkää eniten, minkä vuoksi hän rinnastaa  marginalisointia yrittävät vuorotellen 70-luvun neuvostomyötäilijöihin ja totalitaristeihin.

Vaikka yhteiskunta olisi kuinka moniarvoinen, vallitsevien arvojen spektri on aina kapea. Kaikki muut arvot elävät vain alakulttuureissa. Aika ajoin valtakulttuuri kaivaa ne esiin ihmeteltäväksi, naureskeltavaksi tai kauhisteltavaksi, mutta nämä arvot eivät ole koskaan tasa-arvoisia vallitsevien arvojen kanssa. Ne voivat ainoastaan syrjäyttää hallitsevat arvot.

Nykyisessä yhteiskunnassa omat anarkistiset arvoni ovat marginaalissa. Voin päästä televisioon tai Helsingin Sanomiin mikäli ne kaipaavat erikoisuuksia, mutta anarkisteilla ei ole mitään sananvaltaa siihen, miten asiat järjestetään. Anarkisteja suvaitaan nyky-Suomessa enemmän kuin kansallissosialisteja, mutta ero ei ole kovin suuri. Ihanne-yhteiskunnassani Helsingin Sanomien talousasioista kirjoittavat pääkirjoitustoimittajat ja vakikolumnistit ovat samassa asemassa kun minä olen nyt: he saavat halutessaan julkaista kopiokoneilla tehtyjä pienlehtiä kapitalismin eduista ja heitä voidaan haastatella kuriositeetteina, mutta vakavasti heitä ei oteta.

Nykyään sarjamurhaajien ihailijoilla on omat ryhmänsä somessa, ja kouluampumisia harkitsevat vertailevat suunnitelmiaan darknetissä. Tähän vapaan yhteiskunnan on vaikeaa puuttua, sen sijaan vapaa yhteiskunta voi vaikuttaa siihen ettei sarjamurhaaminen tai kouluampuminen valtavirtaistu.

Natsit ja Hännikäisen kaltaiset natsien yhteistyökumppanit kuuluvat samalle yhteiskunnan tunkiolle kuin sarjamurhaajien ihailijat. Natsit saavat monistaa omia lehtisiään, koska ei sitä voi estääkään, mutta natsien ja heidän yhteistyökumppaniensa ei tule saada apurahoja, eikä kenenkään muun kun heidän itsensä tule julkaista heidän kirjojaan. Natsien ja natsien yhteistyökumppaneiden ei tule saada poliittisista projekteistaan elantoa, vaan heidän tulee rahoittaa elämänsä käymällä muissa töissä.

Tämä muihin töihin joutuminen on selvästi se mitä Hännikäinen pelkää eniten, ja Savukeitaalta saatujen potkujen jälkeen on entistä todennäköisempää, että tästä tulee todellisuutta. Vaikka Hännikäinen nimesi bloginsa ylpeästi "Marginaliaksi", ajatus siitä että hän joutuisi takaisin marginaaliin kauhistuttaa häntä.

Ruotsidemokraattien kannatuksen tasainen nousu nostetaan usein argumentiksi integraation puolesta, marginalisoimista vastaan. Ruotsidemokraattien on kuitenkin ollut välttämätöntä erottaa puolueestaan julkirasistit ja natsien kanssa veljeilijät, eli marginalisointi on muuttanut puolueen aivan toisenlaiseksi. Perussuomalaisiin ei tällaista painetta kohdistu, minkä vuoksi puolue on sekä vaikutusvaltaisempi että rasistisempi kuin Ruotsidemokraatit ovat nykyään.

Timo Hännikäiselle natsit ovat yksi samanarvoinen poliittinen liike muiden joukossa. Yhteiskunnassa, jossa natsit saavat toimia vapaasti, juutalaiset, siirtolaiset, seksuaalivähemmistöt ja työväenliike ovat jatkuvan terrorin kohteena. Hännikäinen pelottelee sillä että natsien murskaaminen ja heidän liittolaistensa marginalisointi vie meidät takaisin 70-luvulle, ja tämä onkin osuva vertaus.

Suomettuminen oli ennen kaikkea itsesensuuria, mukautumista vallitsevaan diskurssiin. Suomettuminen oli väärin, koska Neuvostoliittoa piti kritisoida ja sen epäkohdista puhua, mutta ongelma oli päämäärässä, ei metodissa. Ketään suomalaista ei heitetty 70-luvulla vankilaan Paasikiven-Kekkosen linjan kritisoimisesta (Suomeen tulleiden loikkareiden kohtalo oli tylympi, enkä halua sitä puolustella). Ne jotka pitivät kiinni periaatteistaan, saivat marginaalista käsin sanoa ja julkaista mitä halusivat. Ne, joille ura tai raha olivat tärkeämpiä, joutuivat sensuroimaan itseään. Opportunistien ja pyrkyreiden paha mieli ei mielestäni ole katastrofi.

Sen sijaan 30-luvulla jo julisteiden tai lentolehtisten levittäminen saattoi tuoda vuosien vankilatuomion, 40-luvusta puhumattakaan. 70-luku oli varmasti traaginen AKS-veteraaneille jotka löysivät itsensä marginaalista, mutta Suur-Suomen ajajia kohdeltiin 70-luvulla aivan toisella tavalla kun 30- ja 40-lukulaiset itse kohtelivati toisinajattelijoita vallankahvassa ollessaan.
 

Dialogin edellytykset

 

Kaikkia Timo Hännikäisen "sananvapauden" puolustajia järkyttää yhtälailla ajatus siitä että intellektuaali voisi joskus joutua mihinkään vastuuseen kirjoituksistaan. Kuten tammikuussa kirjoitin , liberaaleille toimittajille ja kirjailijoille kaikki goebbelsit ovat aina vain ”sanavapauttaan käyttäviä yksilöitä”, joiden kanssa voi käydä debattia, jossa faktat punnitaan.

Pahoja ovat ainoastaan näitä goebbelseja uskoneet tyhmät ja työväenluokkaiset rivisotilaat, jotka ajoivat juutalaisia kaasukammioihin ja joukkohautoihin. Ainoastaan heidät pitää tuomita.

Keskustelu siitä, mitä saa sanoa on eri keskustelu kun keskustelu siitä, mitä kannattaa sanoa. Itse olen käynyt Savukeidas Kustannuksen Ville Hytösen kanssa vain jälkimmäistä keskustelua, mutta Suomen Sisun, Sarastuksen, Vastarintaliikkeen tai Hännikäisen kanssa en voi tätä keskustelua käydä koska sen edellyttämä yhteinen arvopohja puuttuu.

Kenelläkään ihmisten perusoikeuksiin uskovalla ei ole lainkaan dialogin edellyttämää yhteistä arvopohjaa natsien kanssa. Miten voit käydä dialogia henkilön kanssa, joka haluaa kaasuttaa sinut kuoliaaksi? Natsien mielestä on aina oikeutettua valehdella viholliselle, koska voima ja oveluus ovat itseisarvoisia. Brutaalin voimankäytön ja petoksen onnistuminen ovat todiste oikeassa olemisesta. Kaikille jotka yrittävät käydä natsien kanssa dialogia käy kuin Chamberlainille.

Ne, jotka ehdottavat dialogia natsien, natseja vastaavien liikkeiden ja näiden liittolaisten kanssa eivät selvästikään ole näiden iskujen kohteita, eli he ovat etuoikeutetussa asemassa. Onko kaikkien käytävä dialogia niiden kanssa, jotka aikovat aikovat polttaa sinut uunissa, tai heidän poliittisten liittolaistensa kanssa? Liberaalien on annettu käydä tarpeeksi dialogia natsien kanssa. Paljon vähemmän on käyty keskustelua siitä miten äärioikeiston nousun voisi estää.

Antti Rautiainen

 

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu