Antti Rautiainen

Puolueiden demokratisoimisen rajat

Kirjoitin viime viikolla puolueiden demokratisoimisesta, ja voi kysyä miksi.

narkistit harvemmin kiinnostuvat puolueiden demokraattisuudesta. Anarkistien perinteinen näkemys on että kaikki puolueet lähentyvät toisiaan, ja on oletettu että järjestelmä ajautuu ennen pitkää legitimiteettikriisiin joka vie mukanaan myös puoluejärjestelmän. Nykymallisia puolueita ei tarvita suoran demokratia järjestelmissä. Niissä Sveitsin kantoneissa joissa suora demokratia toimii, paikallinen politiikka elää ilman puoluejärjestelmää. Jos puolueet joka tapauksessa katoavat edustuksellisen järjestelmän myötä, onko mitään järkeä käydä keskustelua niiden demokratisoimiseksi?

Anarkistit tuntuvat usein ajattelevan, että tulevan muutoksen kantava voima tulevat olemaan kaikkeen turhautuneet rivikansalaiset. Mutta merkittävä osa millään tavalla skarpeista yhteiskuntaa seuraavista ihmisistä Suomessa on tavalla tai toisella kytköksissä johonkin puolueisiin. Yhteiskunnallinen toiminta puolueiden ulkopuolella on sensijaan loppumaton kylähullujen ja foliohattujen suo. Puolueiden nykyiset aktiivit eivät katoa mihinkään yhteiskunnallisten mullistuksien myötä. Jos heistä ketään ei kiinnostu anarkistien esittämästä vaihtoehdosta, niin näyttää epätodennäköiseltä että nykyinen järjestelmä korvautuisi millään paremmalla.

Olen nähnyt useita kansalaisjärjestöjä ja vielä useampia kansanliikkeitä, mutta niistä aniharvan yhteiskunnallinen vaikutusvalta ja mobilisaatiokyky on puolueiden kokoluokkaa. Syy on selvä – kansalaisjärjestöt ovat yhden asian, puolueet monen asian liikkeitä. Kansalaisjärjestöt ja -liikkeet käyvät kamppailua yhdellä rintamalla, puolueet voivat käydä sitä kymmenellä rintamalla samanaikaisesti. Olin mukana järjestämässä joukkovoima-mielenosoitusta elokuussa 2015, ja viimeistään silloin vakuutuin siitä että Suomessa puolueiden kyky osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun on ylivertainen kansalaisjärjestöihin verrattuna. Kansalaisjärjestöiltä leikattiin kovalla kädellä, mutta ne olivat täysin kykenemättömiä mihinkään vastarintaan. Ilmeisesti niiden kaikki resurssit menivät toiminnan sopeuttamiseen uusiin realiteetteihin. Kansalaisjärestöt eivät saaneet järjestettyä, ei edes rahoitettua joukkomielenosoitusta. Sen tekivät heidän puolestaan anarkistit, SKP:n ja vasemmistoliiton aktiivit.

Anarkistien näkemys puolueista on yksinkertaistava

Puolueiden aktivisteilla on siis vaikeuksia ymmärtää anarkistista järjestäytymistä, mutta myös anarkistien ymmärrys puolueiden dynamiikasta on puutteellinen. Anarkisteilla on vaikeuksia selittää hierarkisten järjestöjen vetovoimaa. Yksi selitys on että ihmiset liittyvät niihin saadakseen valtaa ja materiaalisia etuja, mutta merkittävää valtaa käyttää puolueissa vain vähemmistö ja materiaalisia etuja saavat sitäkin harvemmat. Huipulle pyrkiviä on puolueissa enemmän kuin huipulle pääseviä, mutta moni puolueiden aktiivi ei ole kumpiakaan.

Selvästikin enemmistö ihmisistä Suomessa liittyy puolueisiin halusta vaikuttaa oikeiksi kokemiinsa asioihin. Tämä ei sulje pois narsistisia motiiveja, luottamustehtäviin pyrkiminen ja pääseminen puolueissa on ennen kaikkea kunnia-asia. Puolueosaston puheenjohtajan ja sihteerin kaltaisiin vastuutehtäviin liittyvä valta on vaatimatonta ja palkkana vain kunniaa, mutta silti näistä titteleistä käydään joskus katkeria kamppailuita. Puolueiden dynamiikka perustuu kilvoittelulle ja palkinnoille, toisinaan kilvoittelu voi katkeroittaa ihmisiä, mutta se myös motivoi heitä vuodesta toiseen.

Kuvaan kuuluu selkäänpuukottaminen. Päälle heitetyn paskan määrä kasvaa eksponentiaalisesti mitä merkittävämpään asemaan kohoaa, huomattavasti aikaisemmin kuin se alkaa kompensoitua materiaalisilla eduilla. Anarkisteilla ja muissa ruohonjuuritason liikkeissä kiitoksen ja päälle heitetyn paskan punnitseva vaaka on kuitenkin vielä enemmän kallellaan jälkimmäiseen päin. Tämä on yksi syy siihen että vuodesta toiseen puolueet vetävät puoleensa enemmän ihmisiä kuin ruohonjuuritason liikkeet.

Vallasta kilpailun kulttuurissa on siis myös etuja. Tätä en ollut valmis myöntämään 9 vuotta sitten kun ihmettelin Nuorisotutkimus-lehdessä kuinka 2000-luvulla puolueiden nuorisojärjestöt syrjäyttivät 90-lukulaisen puolueista riippumattoman ruohonjuuritason toiminnan. Puoluehierarkian alemmilla tasoilla puolue-osastossa valtataistelu on melko harmiton harrastus. Sama kilpailu henkilökohtaisesta vallasta kuitenkin läpäisee koko puoluerakenteen paikallisosastoista eduskunta- ja hallitusryhmään saakka, ja ylimmällä tasolla panoksena on merkittävä valtiollinen valta ja siihen liittyvät materiaaliset edut. Asteittain harmiton kilpailu muuttuu kansallisen ja kansainvälisen tason kamppailuksi, jonka tiedostettuna tai tiedostamattomana päämääränä on konsolidoida harvojen käsiin kaikille ihmisille kuuluva valta. Tämä on perimmäinen syy siihen miksi mahdollisuudet puolueiden demokratisoimiseen ovat aina rajallisia.

Sekä ruohonjuuritason liikkeiden että puolueiden kannustinjärjestelmät ovat rikki. Ensimmäiset on helpompi korjata, koska jälkimmäisten korjaaminen tekisi puolueet tarpeettomiksi.

Päämäärien ja menetelmien suhde

Itsemääriteltyjä feministejä alkaa olla kaikissa puolueissa, rasistiksi ei eduskuntapuolueissa halua tunnustautua kukaan. Mikäli joku puolue alkaa ajamaan myös suoraa demokratiaa ja tuotantovälineiden yhteisomistusta, ei anarkisteille jää enää mitään muuta omaa kuin usko ulkoparlamentaariseen toimintaan. Tämä tarkottaisi todennäköisesti suomalaisen anarkistiliikkeen loppua, koska pelkkä metodi tuskin riittää yhteiskunnallisen subjektin luomiseen. Toisaalta, alunperin sosialistinen liike jakaantui anarkisteihin ja marxilaisiin ennen kaikkea metodin perusteella. Sosiaalidemokraatit muuttuivat vasta myöhemmin säyseiksi valtionjohtajapuolueiksi joiden aatetta kuvaa paremmin sosiaaliliberalismi, ja ei-totalitaarisen sosialismin ajaminen on jäänyt lähinnä anarkisteille ja vastaaville melko marginaalisille ryhmille.

Anarkistien perinteinen näkemys on että parlamentarismi johtaa väistämättä sosialististen puolueiden siirtymiseen oikealle. Mutta pikemminkin kaikki puolueet valuvat aina siihen suuntaan mihin tuuli yhteiskunnassa puhaltaa. Ei pidä aliarvioida puolueiden kykyä haltuunottaa yhteiskunnallisia kamppailuja ja niiden vaatimuksia. Mikäli nykyinen järjestelmä ajatuisi riittävän syvään kriisiin, todennäköisesti puolueistakin löytyisi tukea suoralle demokratialle ja tuotantovälineiden yhteisomistukselle.

Nykyään näistä ensimmäiselle on huomattavasti helpompaa saada tukea kuin jälkimmäiselle, mutta ne kuuluvat yhteen. Luokkayhteiskunta ei sovi hyvin edes parlamentaariseen demokratiaan, tästä hyvä esimerkki on Intia jonka demokraattisesta järjestelmästä ei ole ollut apua kymmenille miljoonille hirvittävässä köyhyydessä elävälle. Köyhien lukutaidossa ja terveydenhoidossa Intia jää yhä jälkeen monien itäblokin kaatuneiden autoritaaristen hallintojen tuloksista.

Yhdysvallat on ollut parlamentaarinen demokratia maan koko olemassaolon ajan, mutta orjuuden lopettaminen kesti siellä lähes sata vuotta, ja onnistui vasta kun parlamentarismi vaihdettiin sisällissodaksi. Puolitoista miljoonaa kotitaloutta, joista monet ovat entisten orjien jälkeläisiä, elää alle 2 dollarin päivätuloilla henkeä kohti, ja näissä kotitalouksissa on kolme miljoonaa lasta . Monille näistä kotitalouksista veriplasman myynti on ainoa säännöllinen tulonlähde. Vaaleista ei ole ollut näille ihmisille mitään apua. Parlamentaarinen päätöksenteko tarjoaa rikkaille ja keskiluokalle keinot lakaista köyhien ongelmat maton alle, ja suoraa demokratiaa voi käyttää väärin aivan yhtälailla.

Suora demokratia edellyttää että kaikki istuvat alas ja tekevät päätökset yhdessä. Se perustuu oletukseen, että mikäli päätöksentekovalta annetaan niille jotka oletetaan fiksuimmiksi, se päätyy nille jotka ovat moraalittomimpia.

Suora demokratia tuskin toimii mikäli ihmisten taloudelliset lähtökohdat ja intressit eroavat kuin yö ja päivä. Paras suoran demokratian ja tuotantovälineiden yhteisomistuksen kritiikki on että molemmissa on pakko tehdä yhteistyötä toisten kanssa, halusimme sitä tai ei. Suoran demokratian ja tuotantovälineiden yhteisomistusten kannalta nämä ovat kuitenkin pienempi paha, koska kaikkien kilpailu kaikkia vastaan johtaa lopulta kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Antti Rautiainen

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset