*

Antti Rautiainen

Poliittinen kolmen kappaleen ongelma

Juha-Pekka Raeste referoi  lauantaina Helsingin sanomien sivuilla Jari Ehrnroothin haastattelusta  alkanutta keskustelua, johon ottivat osaa Pontus Purokuru (1,2), ja Heikki Pursiainen (1). Keskustelussa ottavat yhteen kolme nykyisen talousjärjestelmän poliittista suuntausta – konservativismi jota edustaa Ehrnrooth, sosialismi jota edustaa Purokuru ja liberalismi jota edustaa Pursiainen. Muut poliittiset suuntaukset ovat enemmän tai vähemmän näiden alasuuntauksia, esimerkiksi uskonnollinen fundamentalismi on konservativismin alasuuntaus, ja sosialismin merkittävimmät alasuuntaukset ovat anarkismi, sosialidemokratia ja marxismi-leninismi.

Liberalismi on kapitalistien ja yrittäjien aate, sosialismi työntekijöiden. Konservatismi oli alunperin aateliston aate, mutta aateliston menetettyä kaiken merkityksensä konservativismista on tullut yleinen turvasatama kaikille jotka haluavat syystä tai toisesta takaisin menneisyyteen.

Klassisessa mekaniikassa kahden kappaleen järjestelmä palautuu kahden yksittäisen potentiaalikentässä liikkuvan kappaleen ongelmaksi, ja se on helppo ratkaista. Mikäli kappaleet jäävät toistensa vetovoiman piiriin eivätkä törmää toisiinsa, ne liikkuvat yhteisen painopisteensä ympärillä elliptisillä radoilla. Mikäli toinen kappale on tällöin selvästi isompi, toinen kappale joutuu sen vetovoiman piiriin ja kiertää sen ympäri.

Kolmen kappaleen ongelma ei joitain erikoistapauksia lukuunottamatta ratkea algebraalisina integraaleina. Vaikka klassisessa mekaniikassa kaikki tapahtumat ovat suoraa seurausta alkutilanteesta, kolmen kappaleen liike näyttää usein kaoottiselta ja ennakoimattomalta, erityisesti jos kappaleiden koot ovat samaa kokoluokkaa.

Toisin kuin mekaniikassa, yhteiskunnassa toimijat voivat itse muuttaa omia liikeratojaan. Euroopan (ja lähestulkoon koko muunkin maailman) kolme suurta poliittista suuntausta muodostavat yhteiskunnallisen kolmen kappaleen ongelman. Tässäkin ongelmassa yleensä yksi on vahvin ja muut heikompia, ja heikommat suuntaukset joutuvat kiertämään vahvemman sanelemaa rataa. Mutta siinä missä taivaankappaleilta puuttuu oma tahto, politiikassa kaksi heikompaa suuntausta voi lyöttäytyä keskenään ja lyödä vahvemman. Usein politiikassa kolmesta toimijasta heikoimmasta tulee kuninkaantekijä, joka pääsee valitsemaan sen kumpi kahdesta vahvemmasta voittaa.

Tästä löytyy esimerkkejä Suomen historiasta, jota tässä käsitellään lähinnä edustuksellisen politiikan kautta. Näin vaikka eduskuntapuolueet eivät edusta puhtaasti mitään aatteita, ja aatteet ovat paljon laajempi ilmiö kuin eduskuntapuolueet.

Suomi ennen maailmansotaa

Ensimmäinen esimerkki löytyy vuodelta 1918. Tuolloin sosialistinen työväenliike oli Suomen ylivoimaisesti vahvin poliittinen liike, ja konservatiivinen ja liberaali oikeisto liittoutuivat keskenään tätä vastaan. Vuosi 1918 onkin selkein esimerkki Purokurun Master ja Blaster -analogiasta. Heikoin kolmesta suuntauksesta olivat liberaalit, (sosiaali)liberalismia edusti vuoden 1916 eduskunnassa selkeimmin maalaisliitto joka oli pienin merkittävä puolue. Maalaisliitto oli johdonmukaisesti tasavaltalainen, siinä missä nuorsuomalaisten enemmistö alkoi kallistumaan autokraattisen kuningasvallan kannalle. Punaiset kosiskelivat maalaisliittoa puolelleen, mutta maalaisliitto valitsi valkoiset, mikä oli ratkaisevaa sodan valkoisten voitolle.

Mikäli sosialistinen liike kasvaa niin vahvaksi että se uhkaa kapitalistista talousjärjestelmää, liberaalit ja konservatiivit varmasti yhdistyvät vastaisuudessakin sitä vastaan. Mutta jo vuonna 1919 tilanne oli Suomessa täysin erilainen. Sisällissodan voitosta olivat hyötyneet eniten konservatiivit. He yrittivät ensin vakiinnuttaa hegemoniansa tekemällä Suomesta monarkian, ja sitten pohtivat diktatuurin mahdollisuutta. Sisällissodan jälkeen heikoin suuntaus ja uusi kuninkaantekijä olivat sosialistit, jotka vetivät presidentinvaaleissa maton Mannerheimin alta ja junailivat yhdessä liberaalien kanssa presidentiksi Ståhlbergin.

Sosiaalidemokraatit nousivat nopeasti sisällissodan jälkeen takaisin vahvimmaksi puolueeksi, huolimatta työväenliikkeen kahtiajaosta sosialidemokraatteihin ja leninisteihin. Nyt kuninkaantekijäksi nousivat sosialistien sijasta konservatiivit. Heidän ansiostaan liberaalit pysyttelivät vallassa koko sodan välisen ajan miltei yhtämittaisesti. Liberaalien edistyspuolue ja maalaisliitto olivat miltei kaikissa hallituksissa, joko erikseen tai yhdessä. Kolme neljästä sotia edeltävistä presidenteistä tuli näiden kahden puolueen muodostamasta liberaalileiristä.

1930-luvun alussa konservatiivit yrittivät lyödä yhdellä iskulla sekä liberaalit että sosialistit. Ståhlberg kyyditettiin kostoksi Mannerheimin vuonna 1919 kokemasta nöyryytyksestä ja SDP:n kieltämistä vaadittiin. Yritys kuitenkin lässähti, kokoomus menetti kunkinkaantekijän roolinsa ja ajautui marginaaliin josta se kömpi ulos vasta sodan aikana.

Talouspolitiikassa johtava suuntaus oli liberaalien suosima tiukka talouslinja ja valtion roolin pitäminen pienenä. 20- ja 30-luvun suomalainen liberalismi oli siis samanaikaisesti talous- ja arvoliberalismia, jälkimmäistä tosin vain aikansa mittapuulla. Paitsi sisäpolitiikassa, liberaalit määräsivät suunnan myös ulkopolitiikassa, jossa Suomi suuntautui liberaaliin Iso-Britanniaan. Tähän liittyi myös vakaa usko Kansainliittoon jonka uskottiin turvaavan Suomen itsenäisyyden. Konservatiivit suuntautuivat Saksaan, sodan alla he kannattivat myöntyväisyyslinjaa.

 

Suomalaisen liberalismin kuolema ja jälleensyntymä


Talvisota veti politiikan jakolinjat uusiksi. Talousjärjestelmä valjastettiin tiukan valtiojohtoisen sotaponnistuksen taakse. Briteistä ei ollut apua talvisodassa ja saksalaissuuntaus pääsi voitolle. Jatkosodan jälkeen britit jättivät Suomen valvontakomissiolle. Näiden takaiskujen vuoksi alkuperäinen suomalainen liberalismi lähti syöksykierteeseen.

Sodan jälkeisten 15 vuoden ajan maalaisliitto ja Kekkonen eivät sijoittuneet selkeästi liberaali-konservatiivi akselille. Säännöstelytalous jatkui pitkälti 50-luvulle, ja maalaisliiton asema maaseudun edunajajapuolueena vahvistui liberalismin kustannuksella. Kekkonen peri sotaa edeltävältä maalaisliitolta pyrkimyksen tasapainotella sosialistien ja konservatiivien välissä, mutta hänen uusi ulkopolitiikkansa oli konservatiiveilta varastettu myöntyväisyyslinja, ei suomalaisten liberaalien perinteinen länsisuuntautuneisuus.

Sodan jälkeen edistyspuolue vaihtui kansanpuolueeksi ja kansapuolue liberaaliksi kansanpuolueeksi, mutta eduskuntavaaleissa puolueen kannatus vain laski laskemistaan. Tämä liberaalin puolueen asteittainen katoaminen koitui kuitenkin liberalismin voitoksi, koska klassisen liberalismin ideat alkoivat itää kaikissa puolueissa.

Keskusta ja SDP päättivät 1960-luvulla, että vain vahvimpien maatilojen tulee selvitä. Vastareaktioksi syntyi SMP, johon valui talousliberaalia linjaa vastustava aines. Myöhemmin hitaasti kuihtuvan liberaalin kansanpuolueen Osmo Soininvaara siirtyi perustamaan vihreitä ja Jussi Pajunen Kokoomukseen, aate seurasi molempia mukana sellaisenaan.

Kokoomus ohitti keskustan ensimmäistä kertaa vuoden 1970 vaaleissa, mutta seuraavan vuosikymmenen aikana liberaalit ajatukset alkoivat itää myös kokoomuksessa. RKP on sekin nykyään selkeästi liberaalipuolue. Kristillinen liitto syntyi reaktiona arvojen liberalisoitumista vastaan jo 1950-luvulla, ja SMP:n perillinen perussuomalaiset pyrkii nykyään olemaan se konservatiivipuolue mitä Kokoomus ei enää ole.

Suomalainen konservativismi on yleensä päässyt vallankahvaan vain poikkeustilanteissa, kuten kansalaissodan ja maailmansodan aikana. 1960-luvulla kokoomus kuitenkin ymmärsi, ettei se voi olla kuninkaantekijä mikäli se ei ole valmis tarvittaessa puukottamaan liberaaleja selkään. Syntyi Honka-liitto, SDP:n ja Kokoomuksen epäpyhä allianssi Kekkosta vastaan. Kekkonen onnistui ampumaan projektin alas Neuvostoliiton avulla. 20 vuotta myöhemmin sama rintama otti revanssin Koiviston tullessa presidentiksi.

Paasikiven ja Holkerin välissä kului 40 vuotta ilman että kokoomuksella olisi ollut pääministeriä tai presidenttiä, mutta sosiaalidemokraatista ei olisi ehkä koskaan tullut Suomen presidenttiä ilman kokoomuksen tukea. Liberalismi ja konservativismi eivät siis aina ole yhden kolikon kaksi puolta. Mikäli sosialistinen vallankumous ei näytä välittömältä uhalta, kumpikin voi pettää toista maltillisten sosialistien kanssa.

Muita esimerkkejä

Viime vuonna kirjoitin siitä kuinka liberaalit auttoivat fasistit (eli radikaalit konservatiivit) valtaan Italiassa ja Saksassa , koska pitivät näitä pienempänä pahana kuin sosialisteja. Espanjan sisällissota oli poikkeus tästä 20- ja 30-luvun trendistä, siellä liberaalit liittoutuivat kaikkien sosialistien lajien (eli anarkistien, leninistien ja sosiaalidemokraattien) kanssa konservatiiveja vastaan. Jälkimmäiset voittivat Mussolinin ja Hitlerin tuen ansiosta. Mäntsälän kapinan jakolinja oli sama, mutta Suomen konservatiivinen oikeisto on heikompi ja ulkomainen tuki hankkeelle puuttui. Kuten Honka-liiton ja Espanjan sisällissodan esimerkit osoittavat, yleensä yksi kolmesta aatteesta voi lyödä samanaikaisesti kaksi muuta vain jos se saa jotain tukea ulkopuolelta.

Yhdysvalloissa sosialistit ovat aina olleet heikompia kuin Euroopassa. Siksi sosialistit ovatkin tehneet pysyvän liiton liberaalien kanssa. Tämän vuoksi Yhdysvalloissa liberalismi tarkoittaa Yhdysvalloissa usein sosialismin ja liberalismin yhdistävää vasemmistoliberalismia, ja talousliberaalit ovat alkaneet kutsua itseään konservatiiveiksi (neocon). Yhdysvalloissa heikoin kolmesta oli kuninkaantekijä erityisesti 1930-luvulla, mutta ajoittain myös sen jälkeen. Clintonin vaalivoitto olisi ollut vaarassa mikäli Sanders olisi kieltäytynyt tukemasta häntä.

Venäjän poliittinen kenttä näyttää erikoiselta Suomesta käsin. Suomessa Neuvostoliittoa pidetään sosialistisena projektina, mutta Venäjällä se koetaan venäläiseksi imperiumiksi jota konservatiivit muistelevat nostalgisesti. Venäjän federaation kommunistipuolue KPRF tukee kaikkia Putinin ulkopoliittisia seikkailuja. KPRF:n sosialistisuudesta voi keskustella, mutta ainakin se on vasemmistopopulistinen. Ajoittain tähän suuntaan kallistuu myös Putin joka on kasvattanut sosiaalimenoja huomattavasti valtakautensa aikana. Ennnen kaikkea Putinin ideologia on arvoliberalismin ja kansainvälistymisen vastustaminen. Talousliberalismia sovelletaan toisinaan, mutta valikoivasti ja pitämättä siitä suurta meteliä.

Venäjän ”punaruskea” konservatiivinen ja vasemmistopopulistnen järjestelmä syntyi vuonna 1993, kun konservatiivit ja Neuvostoliittoa haikailevat yhdistyivät liberaalia Jeltsiniä vastaan perustuslakikriisin aikana. Poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi liberalismi kykeni tuolloin lyömään molemmat vastustajansa, mutta Putinin aikana punaruskea koalitio on ottanut revanssin. Nyt venäläinen liberalismi on niin heikossa hapessa ettei se todennäköisesti tule nousemaan lähivuosina.

Neuvostoliiton kaaduttua Suomen poliittinen järjestelmä on ollut murroksessa. Kaikki eduskunta puolueet ovat nykyään arvo- tai talousliberaaleja, ja vihreät ja RKP ovat näistä molempia. Muut puolueet ovat liberalisoituneet niin nopeaa tahtia, että perinteisesti vahvin liberaalipuolue keskusta ei enää näytä erityisen liberaalilta. Liberalismi on niin valtavirtaista, että kysyntää löytyy yhä radikaalimmille liberaaleille puolueille ja projekteille, näitä ovat esimerkiksi piraattipuolue, viskipuolue ja Libera. Ennen joko konservatiivien tai sosialistien tuella vallankahvassa roikkunut suomalainen liberalismi on noussut niin vahvaan asemaan, että näyttää siltä että se voisi ensimmäistä kertaa pärjätä yksinkin.

 

Antti Rautiainen

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

En nyt vielä osaa hahmottaa tuota Ehrnrootin ilosanoman ydintä. Hesarin juttu jää kovin pintapuoliseksi, mutta olisi kaikenlaista tärkeämpääkin luettavaa kuin poliittisia pamfletteja. Heikki Pursiaisen kirjoitus oli kuitenkin yllättävä, koska en itse ole nähnyt Ehrnrootin ajatuksissa suurta eroa liberaalioikeistolaiseen ajatteluun. Siis ainakaan Ehrnrootin opin pintapuolisen esittelyn pohjalta.

Ehrnrootin työmoraalia, työn tarkoitusta ja pakkoa koskevat ajatukset epäilemättä ovat varsin epäliberaaleja. Toisaalta liberaalin politiikan keskiössä ovat aivan yhtä lailla "kannustimet", jotka eivät käytännön tasolla eroa "velvoittamisesta" tai taloudellisesta pakottamisesta juuri mitenkään.

Silti kerrassaan erinomainen ja moneen keskeiseen ongelmaan osuva kirjoitus Pursiaiselta.

Itse en vielä tunne Ehrnrootin moraalioppia riittävästi voidakseni sanoa siitä paljoakaan. Varoitan Hesarin pintapuolisen artikkelin lukijoita siitä, että Ehrnrootin käsittelemällä onnellisuuden, hyveiden ja velvollisuuden teemoilla on yli 2 500 vuotta pitkä perinne etiikassa. Olen sinällään samaa mieltä siitä, että aristoteelisen moraaliopin onnellisuuden tavoittelu on perusteetonta, koska onnellisuus oikeasti koostuu joukosta perustaltaan ihmiseen evolutiivisesti ohjelmoituja tavoitteita ja on siten naturalistinen tavoite. Kuitenkin se, että Ehrnroot asettaa moraalin itsearvoiseksi perustaksi oikeamielisyyden tai velvollisuuden on vähintään outo. Hyveillä ei ole merkitystä ilman niiden aktualisoitumista teoissa ja teoilla on yleensä jokin tarkoitus. Jos se ei voi olla onnellisuus, sen on oltava jokin muu. Jos Ehrnroot todella johtaa moraalioppinsa Jumalasta, mikä joissain kohdissa pilkottaa, on velvollisuusetiikka epäilemättä osuva valinta. Ja siten myös seisoo tyhjän päällä.

Se, mikä minua kuitenkin enemmän huolestuttaa ovat JE:n puheet oikeamielisyydestä. Että ne, jotka täyttävät velvollisuutensa ja tekevät työtä, ovat oikeamielisiä ja ilmeisesti ne, jotka eivät täytä työvelvollisuuttaan ja siten "velttoilevat", ovat oikeamielisten eliitin ulkopuolella. Nähtävästi tämän sosiaalisen dominanssin teoriaan pelottavan hyvin sopivan elitistisen myytin rakentamisen ajatuksena on oikeuttaa se, että heikkojen ja siten huonojen ihmisten pakottaminen on oikein ja suotavaa. Pakottamiseen ryhtyvät hegemoniaryhmän jäsenet ovat hyviä. Jippii!

Pakottaminen parantaa heikossa asemassa olevien arvokkuutta (joo varmaan), kuinka armeliasta!

Pahin ongelmallisuus on siis siinä, että nämä ajatusmallit oikein hyvin soveltuisivat sosiaalisen dominanssin teorian mukaisiksi myyteiksi, joilla oikeutetaan pyrkimyksiä alistaa jotain ihmisryhmää. Tämä epäilemättä sopii oikeisto(konservatiiviin) ryhmäidentiteettiin kuin nappi silmään. "Hyvinvointiyhteiskunnan varassa elävät eivät ole ottaneet vastuuta elämästään, eivätkä siten ole oikeamielisiä tai ylipäätään hyveellisiä. Siten he eivät ansaitse oikeuksia tai onnellisuutta ja on moraalisesti oikea teko pakottaa heidät alistumaan. Pakottamisen toimeenpanijat ovat hyviä ja oikeamielisiä ihmisiä."

Vastuun saarnaaminen toisille on aina helpompaa kuin sen ottaminen itselle, ainakin jos vastuun kategoriat ovat tyystin erilaisia. Puhe vastuusta näyttäisikin olevan samaa tavallista kuin oikeiston käsitys solidaarisuudesta – Ehrnroot ei halua ottaa vastuuta toisten hyvinvoinnista, vaan että kukin kantaa vastuun itsestään. Ja tietenkin kantaa velvollisuutensa tehdä moraalieliitille työtä pyyteettömästi. Hän on vain paketoinut tämän poliittisen ideologian (nähtävästi kryptouskonnollista alkuperää olevaksi) moraaliopiksi.

Purokurun analyysi on rajoittuneempi, mutta tuo myös esille tuon näkemäni alistamisen, nähdäkseni Ehrnrootin edustaman hegemonian elitistisellä moralisoinnilla. Sinällään näen kuitenkin ristiriidan siinä, että Purokuru samaistaa hyvinvointiyhteiskunnan sosiaaliturvasta nauttivat työväestöksi. Nimenomaisesti ne, jotka ovat yksinomaan sosiaaliturvan varassa, eivät ole työväkeä.

Ehkäpä tuo Ehrnrootin kirja pitäisi sittenkin lukea, kun se koskettaa monia näin mielenkiintoisia aiheita.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset