Antti Rautiainen

al-Assad ja Syyrian vähemmistöt

Itä-Alepon humanitäärinen tilanne on heikentynyt niin jyrkästi, että useampikin taho on reagoinut siihen Suomessa. Rauhanpuolustajat järjestivät kynttilämielenosoituksen tiistaina. Parlamentaaristen puolueiden nuorisojärjestöt, perussuomalaisia nuoria lukuunottamatta puuhaavat mielenosoitusta YK:n päivälle 24.10.  ja samana päivänä on mahdollisesti luvassa muitakin mielenilmaisuja. Lisäksi Helsingin seurakunnat soittavat päivittäin saattokelloja Alepon uhreille .

Suomalaisessa keskustelussa humanitäärisestä kriisistä on yleensä tuomittu kaikkien puolien sotarikokset. Briteissä ulkoministeri Boris Johnson on väläyttänyt sotilaallisen intervention mahdollisuutta, mutta toistaiseksi tämän toteutuminen ei näytä kovin todennäköiseltä. Tosin jos Hillary Clinton voittaa Yhdysvaltain presidentinvaalit, sotilaallinen interventio al-Assadin hallitusta vastaan voi toteutua nopeastikin.

Syyrian konflikti alkoi demokratialiikkeenä, mutta sodasta on päivä päivältä tullut enemmän kansallisten ja uskonnollisten ryhmien välinen. Aseellisen opposition kääntäminen islamismin suuntaan oli myös alusta alkaen al-Assadin diktatuurin päämäärä, pian kapinaliikkeen käynnistyttyä se vapautti joukon islamisteja vankilasta. Aseellinen oppositio ei ole onnistunut ehkäisemään tätä kehitystä.

Kaikki al-Assadin vastustajat eivät kannata aseellista kapinaa. Osa heistä osallistuu vaaleihin, heitä kutsun tässä lailliseksi oppositioksi. Osa toimii kansalaistottelemattomuuden keinoin, heitä kutsun tässä väkivallattomaksi oppositioksi. Näiden ryhmien etnistä koostumista on kuitenkin vaikeaa arvioida, ja arvioin tässä jutussa vain sitä kuinka suuri osa eri vähemmistöistä kannattaa aseellista oppositiota. Se että joku ryhmä pysyttelee aseellisen opposition ulkopuolella ei kuitenkaan tarkoita sen yksimielistä tukea al-Assadille.

 

Alaviitit

 

Syyrian väestön koostumus on poliittisesti arkaluontoinen kysymys, ja viimeksi sitä on selvitetty väestölaskennassa 60-luvulla. Suurin väestöryhmä ovat sunniarabit, heitä on ehkä 60-70%. Suurin uskonnollinen vähemmistö ovat alaviitit. Alaviitit ovat todennäköisesti myös suurin kaikista vähemmistöistä. Heitä on ehkä 11%, joista 10 prosenttiyksikköä on etnisiä arabeja. Al-Assadin perhe on alaviitteja, ja al-Assadin diktatuuri perustuu alaviittien nepotistiseen valtaan jossa hallinnon avainasemat ovat pääosin alaviittivähemmistön hallussa.

Arabikevään alkaessa monet alaviitit liittyivät opposition protesteihin ja vaativat demokratiaa. Osa liittyi myös aseelliseen oppositioon. Aseellisen vastarinnan islamisaation myötä alaviitit ovat pääosin kadonneet opposition riveistä. Elokuussa julkaistu massiivinen kooste  opposition aseellisista ryhmistä listaa satoja oppositioryhmiä, mutta vain yhden alaviittien ryhmän - ”Vapaan alaviittiliikkeen”. Ryhmän twittertili on ollut aktiivinen vain huhti-heinäkuussa 2016, eikä facebookissakaan ole näkynyt toimintaa sen jälkeen. Mikäli ryhmä on vielä olemassa, sillä on enintään kymmeniä tai muutamia satoja taistelijoita. Voi olla että ryhmä oli alunperinkin täysin virtuaalinen.

Alaviitteja voi olla mukana erilaisissa sekulaareissa aseellisissa oppositioryhmissä. Heitä tuskin on islamistien joukoissa, koska islamistit pitävät alaviitteja vääräuskoisina. Hallituksen jäljellä olevista joukoista alaviitteja on valtaosa, eli kymmeniä tuhansia. Näyttää siltä että vähintään 99% sotakelpoisista alaviiteista joko sotii al-Assadin puolella tai välttelee asepalvelusta, ja alle prosentti sotii al-Assadia vastaan.

Alaviitteja osallistuu ulkomaille paenneisiin sekulaareihin oppositioryhmiin, ja heillä on myös omia ryhmiä ulkomailla. Päätökset siitä kenen kylä tuhotaan ja kuka pakotetaan käätymään sunnimuslimiksi tehdään kuitenkin Syyriassa, siihen ei ulkomailla sijaitsevalla sekulaarilla oppositiolla ole sananvaltaa. Siksi Syyriassa pysytelleitä alaviitteja ei kiinnosta aseelliseen oppositioon osallistuminen. Ne Syyriassa pysytelleet alaviitit joita al-Assadin hallinto ei miellytä tukevat siis joko laillista tai aseetonta oppositiota.

 

Kurdit

 

Syyrian toisiksi tai kolmanneksi suurin vähemmistö, ja suurin etninen vähemmistö ovat kurdit. Arviot kurdien määristä vaihtelevat välillä 4-15%, 10% on varmaankin lähellä todellisuutta. Uskonnoltaan kurdit ovat miltei yksinomaan sunneja.

Kurdit ovat ainoa vähemmistö joka on kyennyt sodan aikana ajamaan omia poliittisia etujaan irrallaan sodan pääosapuolista. Kurdien aseistetut YPG-joukot (ja naisten YPJ-joukot) ovat perustaneet Pohjois-Syyriaan oman Rojavan itsehallintoalueen. Lisäksi YPG ja YPJ hallitsevat Sheikh Maqsoodin lähiötä Alepossa.

Osa aseistetun opposition joukosta alueella on liittoutunut YPG:n kanssa Syyrian demokraattisiksi joukoiksi (SDF), jotka taistelevat pääasiassa Isisiä vastaan.

Ajoittain YPG on sotinut myös hallituksen ja opposition kanssa. Viimeksi YPG ja hallitus ottivat yhteen al-Hasakahin kaupungissa elokuussa. Hallitus on kontroloinut alueita kaupungissa YPG:n kanssa sovitun tulitauon turvin. Elokuussa tulitauko kuitenkin katkesi. YPG valtasi kaupungin keskustan lähes kokonaan, jättäen hallitukselle vain hallintorakennukset. Taistelussa kuoli kymmeniä. Nyt hallituksen ja YPG:n välillä on jälleen alueellinen hyökkäämättömyyssopimus.

YPG on ajoittain ottanut yhteen hallituksen kanssa myös Alepossa, mutta viime aikoina siellä on kurdien kanssa sotinut lähinnä opposition joukot. Oppositio on usein tulittanut Sheikh Maqsoodin aluetta. Alue on strateginen, mutta oppositio ei myöskään halua hyväksyä minkäänlaista kurdien itsehallintoa. Vaikka islamismi on periaatteessa internationalistista ja vastustaa etnisiä vastakkainasetteluita, Lähi-idän käytäntö on että islamismi tarkoittaa arabien ylivaltaa. Lähi-idän islamistien mielestä arabit ovat parempia ja aidompia muslimeja kuin muut muslimit.

Näistä syistä kurdit ovat viime aikoina sotineet Alepossa enemmän aseellista oppositiota kuin hallitusta vastaan. Tästä oppositio voi syyttää vain itseään.

Vaikka YPG on voimakkain kurdien liike Syyriassa, osa kurdeista tukee muita liikkeitä ja puolueita. Aseistetun opposition puolelle on listattu elokuisessa listassa kaksi kurdiryhmää, Liwa Ahfad Salahuddeen ja Kurdish Revolutionaries Battalions. Jälkimmäinen on julkaissut youtubessa tämän videon jossa näkyy noin 30 taistelijaa. Todennäköisesti näillä ryhmillä on enintään muutamia satoja taistelijoita, siinä missä YPG:n taistelijoita arvioidaan olevan 50 000. Lisäksi kurdeja taistelee islamistien puolella, myös Isisin joukoissa. Voi kuitenkin olettaa että he ovat pieni vähemmistö Isisin ja muiden islamistien taistelijoista, siksi että Isis on summittaisesti tappanut kurdisiviileitä. Näyttää ilmeiseltä että alle 5% aseissa olevista kurdeista taistelee opposition tai islamistien puolella.

 

Kristityt

 

Syyrialaisista noin 10% on kristittyjä. He ovat toisiksi suurin uskonnollinen vähemmistö, ja toiseksi tai kolmanneksi suurin vähemmistö. Kristityt jakaantuvat useaan eri ryhmään. Näistä suurin ovat Antiokian ja koko idän patriarkaatin alaiset kristityt, sen jälkeen melkiittiläis-kreikkalaiskatolinen kirkko, minkä jälkeen tulevat syyrialais-ortodoksinen kirkko, armenialainen ortodoksinen kirkko, idän apostolinen kirkko ja pienemmät ryhmät. Kristittyjen enemmistö on etnisiä arabeja, heidän jälkeen suurin etninen ryhmä kristittyjen parissa ovat armenialaiset.

Kristityt ovat muodostaneet omia aseellisia yksiköitä vain Pohjois-Syyrian Rojavan alueella. Näistä syyrialais-ortodoksisen kirkon sotilasneuvosto MFS on osa Syyrian demokraattisia joukkoja. Sootoro-joukot joihin kuuluu sekä syyrialais-ortodoksisen kirkon että idän apostolisen kirkon jäseniä ovat liitossa al-Assadin hallituksen joukkojen kanssa.

Kristittyjen aseellisten joukkojen yhteiselo YPG:n kanssa ei ole aina sujunut rauhanomaisesti. Viime tammikuussa YPG otti yhteen Sootoro-joukkojen kanssa Qamishlin kaupungissa.

Sodan alussa oli joitain opposition puolella kamppailleita kristittyjä yksikköjä, mutta nyt ne ovat kadonneet kokonaan. Tämä on arvatenkin seurausta aseistettujen oppositiojoukkojen suorittamasta kirkkojen tuhoamisesta ja kristinuskoisiin kyliin suunnatuista etnisistä puhdistuksista. Alepon ja Damaskoksen kristityt naapurustot ovat hallituksen puolella rintamalinjaa, samoin Latakian ja Wadi al-Nasaran kristityt kylät. Yhdenkään naapuruston tai kylän kristityt asukkaat eivät ole ajaneet hallituksen joukkoja pois alueeltaan.

Todennäköisesti kristityt pyrkivät pysyttelemään sodasta erossa, mutta siellä missä kristityt ovat joutuneet valitsemaan puolensa, he ovat valinneet joko hallituksen tai kurdivetoiset Syyrian demokraattiset joukot. Ne kristityt joita al-Assadin hallinto ei miellytä tukevat joko laillista tai väkivallatonta oppositiota, eivät aseellista oppositiota.

 

Turkmeenit

 

Syyrian turkmeenien määrästä ei ole luotettavaa arviota, mutta monet lähteet arvioivat heitä olevan noin 5% syyrialaisista. Turkmeenien valtaenemmistö on sunnimuslimeita, ja he ovat ainoa vähemmistöryhmä jonka parissa asellinen oppositio on todennäköisesti suositumpi kun hallituksen joukot. Tämä on mahdollista, koska islamistit eivät pidä sunnilaisia turkmeeneja vääräuskoisina, ja koska oppositiota tukeva Turkin hallitus on aina tukenut myös etnisesti turkkilaisia lähellä olevien Syyrian turkmeenien poliittisia pyrkimyksiä. Osa turkmeenien aseistetuista ryhmistä taistelee osana SDF-joukkoja. Hallituksen puolella ei ilmeisesti taistele yhtäkään aseellista turkmeenien ryhmää.

 

Druusit

 

Druuseja on arvioitu olevan noin 3% syyrialaisista, ja he ovat kolmanneksi suurin uskonnollinen vähemmistö. Druusialueilla toimii kaksi aseellista ryhmää, Jaysh al-Muwahhideen ja Abu Ibrahim-joukot, ja näistä molemmat ovat hallituksen puolella. Yhdenkään druusikylän asukkaat eivät ole ajaneet hallituksen joukkoja pois alueeltaan. Vielä vuonna 2013 raportoitiin joidenkin druusien taistelleen aseellisen opposition puolella, mutta nyt ppposition puolella ei taistele yhtäkään aseistautunutta druusiryhmää. Siellä missä aseellinen oppositio on miehittänyt druusikyliä, druusit on pakotettu kääntymään sunni-islamiin. Varmaankin osa druuseista vastustaa al-Assadin hallintoa, mutta tällä hetkellä druuseja ei juurikaan osallistu aseelliseen oppositioon.

 

Palestiinalaiset

 

Palestiinalaispakolaiset pakenivat Syyriaan nykyisen Israelin alueelta vuonna 1948, mutta suurimmalla osalla heistä ei ole Syyrian kansalaisuutta. Mikäli palestiinalaispakolaisille olisi annettu kansalaisuus, heitä olisi vajaa 3% syyrialaisista.

Syyria on sietänyt vain niitä palestiinalaispakolaisten järjestöjä jotka ovat alistuneet hallituksen kontroloitavaksi. Tämän vuoksi monesta palestiinalaisten järjestöstä on irronnut Syyriassa toimiva syyrialaismyönteinen siipi. Näitä ovat PLFP:stä eronnut PLFP-GC, ja PLO:ta eronnut Fatah al-Intifada. Nämä ryhmät sotivat Syyrian hallituksen puolella. Näiden lisäksi palestiinalaispakolaisista on muodostettu uusia joukkoja, kuten Alepossa toimiva Liwa al-Quds, jota pidetään kaupungin suurimpana hallitusta tukevana puolisotilaallisena joukkona.

PLO:n emojärjestö on yrittänyt pysytellä neutraalina, mutta sen Syyrian hallituksen kontrolomat haarat kuten As-Sa'iqa ja PLA:n Syyrian osasto taistelevat hallituksen puolella. Hamas valitsi sodan alussa opposition puolen, minkä vuoksi Hamasin toimitsijat karkoitettiin Syyriasta. Hamasin tukijat perustivat aseellisen Aknaf Bait al-Maqdis-ryhmän puolustamaan Yarmoukin pakolaisleiriä, mutta Isisin kukistettua ryhmän sen jäännökset sulautuivat hallituksen joukkoihin.

Jonkin verran palestiinalaisia on liittynyt Isisiin, ja tällä hetkellä Isis miehittää suurinta osaa palestiinalaispakolaisten Yarmoukin leiristä. Aseellisen opposition puolella ei kuitenkaan näytä tällä hetkellä taistelevan yhtäkään palestiinalaisten ryhmää, ja sotaan osallistuvista palestiinalaisista suurin osa taistelee hallituksen puolella.

 

Ismailiitit ja kaksitoistašiialaiset

 

Ismailiitteja on vain noin prosentti, ja kaksitoistašiialaisia vain noin puoli prosenttia syyrialaisista. Opposition islamistit eivät jättäneet näitä pieniä ryhmiä rauhaan, ja he aloittivat hyökkäykset vääräuskoisina pidettyjen ismailiittien ja kaksitoistašiialaisten kyliinn. Tämän seurauksena kaksitoistašiialaiset ovat perustaneet aseellisia hallituksen puolella taistelevia ryhmiä, kuten Liwa Abu al-Fadhal al-Abbasin. Yhdenkään ismailiitti- tai kaksitoistašiialaisen kylän asukkaat eivät ole ajaneet hallituksen joukkoja pois alueeltaan. Opposition puolella ei taistele yhtäkään aseistautunutta ismailiittien tai kaksitoistašiialaistenryhmää.

 

Syyrian sodasta on tullut etninen ja uskonnollinen sota

 

Syyriassa on myös pienempiä etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä joita en tässä käsittele. Merkittävät yli prosentin suuruiset vähemmistöt ovat kaikki selkeästi asettuneet, jos eivät jonkun osapuolen puolelle, niin ainakin jotain osapuolta vastaan. Vähemmistöt eivät tue Syyrian aseellista oppositiota. Ainoa vähemmistö jonka taistelijoista pääosa on aseellisen opposition puolella ovat turkmeenit. Näiden lisäksi ainoa vähemmistö jonka ylivoimainen enemmistö ei pidä aseellista oppositiota yksiselitteisesti vihollisenaan on kurdit, mutta heidänkin taistelijansa ovat viime aikoina ottaneet enemmän yhteen aseellisenn opposition kuin hallituksen kanssa.

Sekulaari oppositio, sikäli kun sitä on enää jäljellä aseistettujen ryhmien parissa, on myöntynyt yhteistyöhön islamistisen opposition kanssa. Ja vieläpä niin, että islamistinen oppositio on erityisesti pohjoisessa Syyriassa se siipi joka käyttää todellista valtaa ja tekee päätökset.

Aseellinen oppositio on päättänyt käydä sotaa kaikkia muita vähemmistöjä paitsi turkmeeneita vastaan. Islamistisen opposition poliittinen projekti on sunniarabien Syyria, joka on joko etnisesti ja uskonnollisesti homogeeninen, tai ainakin kaikki muut etniset ja uskonnolliset ryhmät ovat toisen luokan kansalaisia. Aseelliseen oppositioon osallistuu muualta tulleita ryhmittymiä jotka eivät ole etnisiä arabeja, esimerkiksi tšetšeeneitä ja muita Pohjois-Kaukasukselta tulleita ja uiguureita. Nämä ovat kuitenin vain aseellisen opposition vieraita, heidän ei odoteta asettuvan taloksi ja vaativan  vähemmistölle kuuluvia oikeuksia. On myös hyvin kuvaavaa että Syyrian aseellisen opposition joukoissa tšetšeenit ja uiguurit ovat näkyvämpiä kuin viisi Syyrian kotoperäistä vähemmistöä, eli alaviitit, kristityt, kurdit, druusit tai palestiinalaiset.


Aseellinen oppositio edustaa enemmistövaltaa

 

Niitä etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä jotka muodostavat syyrian aseistetun opposition tukiryhmän ja rekrytointialustan, eli sunniarabeita ja turkmeeneita, on ehkä 65-75% syyrialaisista. Tämä on syyrialaisten enemmistö. Sunniarabien enemmistö ei ole välttämättä aseistetun opposition takana. Mutta mitä rekrytointialustaan tulee, Syyrian sisällissota on enemmistön ja yhden vähemmistön sota kaikkia muita vähemmistöjä vastaan. Näin ollen on selvää, ettei mikään yksinkertaiseen enemmistöön perustuva parlamentaristinen järjestelmä voi olla ratkaisu Syyrian sotaan. Vähemmistöillä on varmasti hyvät ja kokemukseen perustuvat syyt taistella enemmistön valtapyrkimyksiä vastaan. Ei ole mikään sattuma että vähemmistöt ovat tässä kamppailussa miltei yksimielisiä.

Parlamentarismin idea on että valta on enemmistöllä. Tämä selittää sitä että Yhdysvallat ei näe aseistetun opposition tukemisessa mitään ongelmaa, vaikka kaikki vähemmistöt turkmeeneja lukuunottamatta vastustavat aseistettua oppositiota miltei yksimielisesti. Länsimainen parlamentarististen kansallisvaltioiden demokratia on enemmistön diktatuuria. Jos enemmistö haluaa etnisesti ja uskonnollisesti homogeenisen kalifaatin, sekin on oikeastaan länsimaisen demokratian hengen mukaista, koska enemmistön tahto on pyhä.

Syyrian sodassa on useita jakolinjoja. Yksi tärkeimmistä on niiden välillä jotka haluavat vähemmistöille jaettua valtaa, ja niiden välillä jotka eivät sitä halua. Tässä kysymyksessä länsimaisten kansallisvaltioiden demokratiakäsitys ja islamistit ovat samalla puolella jakolinjaa, eli enemmistön ylivallan puolella.

Lähi-idässä enemmistövalta on voimassa Israelissa ja Turkissa. Länsimainen lehdistö puhuu ensimmäisestä usein lähi-idän demokraattisimpana maana. Israelin asukkaista kuitenkin 20.8% on arabeja (noin 48% jos miehitetyt alueet lasketaan mukaan), mutta kaikki arabit pidetään hallituksen ja siten todellisen päätöksenteon ulkopuolella. Islamistit haluavat samanlaisen periaatteen Syyriaan, ja aseellisen opposition länsimaisille tukijoille tämä kelpaa. Länsimainen demokratiakäsitys on siis yksi Syyrian väkivallan moottoreita.

Iran ja Venäjä ovat tämän jakolinjan suhteen neutraaleita. Heille kysymys Syyrian hallitusmuodosta on toissijainen. Heitä kiinnostaa vain sunnilaisen islamismin vastustaminen ja maiden omat geopoliittiset intressit. 

Englanninkielisessä wikipediassa on artikkeli lahkolaisuudesta ja vähemmistöistä Syyrian sisällissodassa. Artikkeli on malliesimerkki wikipedian huonoista puolista. Siihen on kerätty esimerkkejä aseistetun opposition puolella taistelevista vähemmistön edustajista ja vähemmistöjen protesteista asevelvollisuutta vastaan. Esimerkit ovat todennäköisesti todenmukaisia. Artikkelista puuttuu kuitenkin täysin kokonaiskuva, eli se että turkmeeneita lukuunottamatta juuri mikään Syyrian vähemmistö ei tue laajasti aseellista oppositiota. Numeroiden valossa tämä on selvä fakta, jota englanninkielisen wikipedian kirjoittajat ole avanneet lukijalle.

Länsimaiden media antaa mielellään tilaa niille vähemmistöjen edustajille jotka tukevat aseellista oppositiota, mutta tämä vääristää kuvaa kokonaisuudesta. Muutamia harvalukuisia poikkeuksia lukuunottamatta alaviitit, kurdit, kristityt, druusit, palestiinalaiset ja šiiat eivät sodi aseistetun opposition puolella, ja sikäli kun he sotivat, he sotivat aseellista oppositiota vastaan.

Jos länsimaat haluavat lisätä tukea Syyrian aseelliselle oppositiolle, pitää varautua ottamaan lisää vastaan paenneita alaviitteja, kristittyjä, kurdeja, druuseja ja palestiinalaisia. Yhdysvaltain ”vapautettua” Irakin vuonna 2003, noin puolestatoista miljoonasta Irakin kristitystä on jäänyt Irakiin 200 000-400 000. Mikäli Syyria ”vapautetaan” aseellisen opposition voimin, tulokset tulevat olemaan samansuuntaisia.

 

Suurin osa vähemmistöistä tukeutuu al-Assadiin

 

Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan al-Assadin hallinto on kidnapannut, kiduttanut ja murhannut enemmän ihmisiä kun kaikki oppositioryhmät yhteensä. Vähemmistöön kuuluminen ei tietenkään anna oikeutta kidnapata, kiduttaa ja murhata ihmisiä. Tukemalla al-Assadia Syyrian vähemmistöjen edustajat ovat luoneet pohjan vuosikymmeniä tai vuosisatoja jatkuvalle vihalle, joka voi hyvinkin johtaa tuleviin etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin.

Vaikka vähemmistöjen rivijäsenet eivät hyväksyisi al-Assadin toimia, aseellisen opposition edustajat ovat katkeria siitä, että turkmeeneja lukuunottamatta vähemmistöt eivät tue heitä. Tämä katkeruus on johtanut etnisiin puhdistuksiin ja muihin aseistetun opposition kostotoimiin vähemmistöjä vastaan.

Vähemmistöjen valinnat ovat kuitenkin ymmärrettäviä. Al-Assadin hallinto tarkoittaa kansalaisoikeuksien ja poliittisten vapauksien puutetta, mutta aseistetun opposition hallinto tarkoittaa etnisten puhdistusten ja pakkokäännytyksen uhriksi joutumista. Al-Assadin hallinto vähemmistöjen mielestä yleensä pienempi paha.

Al-Assadin hallinto on myös monen sekulaarin syyrialaisen valinta. Tämä Syyrian metalliskenea käsittelevä dokumentti on ollut tekeillä vuosikausia, ja trailerin  perusteella se välttää puolen valitsemista. Mutta trailerissakin tulee selväksi, että Alepossa metallifanit oleskelevat hallituksen puolella rintamaa. Sikäli he keskustelevat aseellisesta oppositiosta, he kutsuvat sitä poikkeuksetta ”terroristeiksi”.

Kukaan ei ole tilastoinut ateistisia tai maallistuneita syyrialaisia, mutta näyttää siltä että he ovat pääosin asemoineet itsensä samoin kuin lähes kaikki muutkin vähemmistöt, eli al-Assadin puolelle tai ainakin erikseen aseellisesta oppositiosta. Hallituksen ja SDF:n puolella taistelee myös sekulaareja marxilaisia ryhmiä, mutta aseistetun opposition puolella sellaisia ei ole ollut kolmeen vuoteen.

Samalla kun islamismin pelko kasvaa, kasvaa se ehdottomuus jolla monet Syyrian vähemmistöt tukeutuvat al-Assadiin. Hänestä on tullut monille monietnisen ja moniuskontoisen Syyrian symboli.

Erityisesti alaviitit sotivat raivoisasti al-Assadin puolesta. Hallituksen joukkoja arvioidaan kaatuneen 60 000-100 000, ja hallituksen puolella taistelleiden syyrialaisten aseistettujen ryhmien arvioidaan menettäneen kuolleina 40 000-60 000 taistelijaa. Hallituksen menetykset ovat siis 100 000-160 000 kaatuneina, ja vähintään saman verran on haavoittunut niin vakavasti ettei rintamalle ole enää asiaa.

Tappioista suurin osa on alaviitteja, joita oli Syyriassa ennen sotaa ehkä kaksi ja puoli miljoonaa. Koska sadattuhannet alaviitit ovat paenneet ulkomaille, vähemmistö on kirjaimellisesti vuotamassa kuiviin.

 

Suomen puolustusvoimien reservi on noin kuudesosa väestöstä. Samankokoinen reservi alaviiteilla olisi noin 400 000. Tästä on näin ollen menetetty ehkä jo puolet kaatuneina ja pysyvästi taistelukelpoisuuden menettäneinä.Näitä lukuja katsoessa tulee selväksi kenen puolella alaviitit ovat. Muutama länsimaiden mediassa esitelty oppositiota tukeva alaviitti tai twittertili ei riitä muuttamaan kokonaistilannetta.

Nämä valtavat tappiot ovat pääsyy siihen, että Venäjän ja Iranin joukoilla, Hezbollahilla ja Iranin Afganistanista ja Pakistanista värväämillä šiiajoukoilla on nyt niin suuri sotilaallinen merkitys. Mutta vaikka Venäjä, Iran ja Hezbollah vetäytyisivät tänään, kymmenettuhannet alaviitit taistelesivat al-Assadin puolesta katkeraan loppuun asti.

Alaviittien tekemät uhraukset ovat niin valtavia, ettei alaviittien haluttomuus lähteä rauhanneuvotteluihin aseellisen opposition ehdoilla yllätä. Mikäli länsimaat haluavat tuoda Syyriaan enemmistön ehdottoman vallan alaviittien tahdon vastaisesti, niiden pitää varautua tappamaan, pakkokäännyttämään tai karkottamaan vielä kymmeniä tuhansia alaviitteja.


Kuinka lopettaa etninen ja uskonnollinen vihanpito?

 

Parlamentaristinen enemmistövalta ei ole vaihtoehto sellaisessa monietnisessä yhteiskunnassa, jossa kansanryhmien välinen luottamus on perustavanlaatuisesti romahtanut. Tällöin tarvitaan jonkinlaisia takuita vähemmistöille, muuten vähemmistö kannattaa mielumin sitä suojelevaa hirmuhallitsijaa kuin demokratiaa.

Kaksi parlamentaristisissa järjestelmissä käytettyä vähemmistöjä suojelevaa takuujärjestelmää on kiintiöt ja federalismi. Kiintiöitä käytettiin kauan Neuvostoliiton ja Venäjän Dagestanissa, jossa on kolmisenkymmentä etnistä ryhmää joista yhdelläkään ei ole enemmistöä. Eri ministeriöt oli kiintiöity eri vähemmistöille. Järjestelmä toimi melko hyvin, ennen kuin siitä luovuttiin tällä vuosisadalla. Vaikka Dagestan on rutiköyhä ja poliittinen väkivalta on tavallista, se ei ole juuri lainkaan kanavoitunut etniseen vihanpitoon.

Libanonin sisällissota lopetettiin vuonna 1990 sopimuksella, jolla päätettiin että jatkossa presidentti on maroniittikristitty, parlamentin puhemies on šiiamuslimi ja pääministeri sunnimuslimi. Lisäksi parlamentin paikoista puolet on kiintiöity kristityille ja puolet muslimeille, mutta kaikki äänioikeutetut äänestävät edustajia molempiin kiintiöihin. Järjestelmä oli samantapainen myös ennen vuonna 1975 alkanutta sisällissotaa, mutta vuonna 1990 siitä poistettiin kristityille kiintiöity parlamentaarinen enemmistö joka oli sisällissodan keskeisimpiä syitä.

Libanonin uusi järjestelmä on toiminut kohtuullisesti. Maassa on tapahtunut poliittisia murhia eikä parlamentti ole onnistunut valitsemaan presidenttiä vuoden 2014 jälkeen, mutta Libanon ei ole luisunut takaisin sisällissotaan. Libanon on onnistuneesti jälleenrakennettu, maalla on arabimaiden korkein inhimillisen kehityksen indeksi HDI ja arabimaiden välisessä kansantuotevertailussa se jää jälkeen vain Persianlahden rikkaille öljyvaltioille.

Irakissa presidentin, parlamentin puhemiehen ja pääministerin tehtävät on kiintiöity eri ryhmille samaan tapaan kuin Libanonissa. Parlamenttivaaleissa ei kuitenkaan äänestetä kiintiöityjä ehdokkaita. Selvästikään kolmen merkittävimmän pestin kiintiöinti ei ole riittänyt Irakissa, koska maassa on sisällissota.

Irak ja Libanon eroavat sikäli, että Irakissa yhdellä kansanryhmällä (šiioilla) on absoluuttinen enemmistö. Irakissa parlamentaristinen enemmistövalta on tarjonnut šiioille mahdollisuuden syrjiä ja terrorisoida sunneja, mikä on johtanut kaaokseen. Monet šiiat haluaisivat eroon lopuistakin kiintiöistä. Aina kun joku lähi-idän eturyhmiin kuuluva puhuu kiintiöitä vastaan ja meritokratian ja enemmistövallan puolesta, kannattaa tarkistaa mikä kansanryhmä hyötyisi kiintiöiden poistamisesta, ja mihin kansanryhmään puhuja kuuluu.

Mikäli maa on sortunut etniseen ja uskonnolliseen vihanpitoon ja yhdellä kansanryhmällä on määräenemmistö, federalismi saattaa olla kiintiöitä parempi järjestelmä. Federalismissa valtaa on siirretty etnisten ja uskonnollisten ryhmien omille asuinalueille. Usein federalismissa näiden alueiden yhteiset päätökset edellyttävät tukea 2/3 alueista tai joltain muulta superenemmistöltä, tai alueiden välistä konsensusta.

Libanonissa väestötasapaino on kääntymässä muslimien eduksi, minkä vuoksi kristityt kannattavat yhä useammin federalismia. Kurdien vahvimmat poliittiset liikkeet kannattavat federalismia Turkissa, Syyriassa ja Irakissa (Irakissa puhutaan yhä useammin myös itsenäisyydestä, separatismi on tavallaan vielä yksi askel eteenpäin federalismista). Kurdien Rojavan alueella Syyriassa toteutetaan federalismin lisäksi myös kiintiöitä. Rojavan hallintoelimissä on kiintiöitä etnisille ja uskonnollisille ryhmille ja naisille.

Federalismi tarkoittaa yleensä myös sitä, että alueet saavat itse valita omat johtajansa. Mikäli alue on määritelty etnisen tai uskonnollisen ryhmän asuinalueen rajojen perusteella, päätösvalta on tällöin etnisellä tai uskonnollisella ryhmällä. Mikäli Syyrian ongelmat ratkaistaan federalistisella mallilla, alaviitit saavat itse päättää oman johtajansa. Mikäli he päättäisivät sen nyt, alaviittien johtaja olisi lähes varmasti al-Assad. Tämä on syytä muistaa länsimaissa. Tällä hetkellä länsimaat yhtyvät aseellisen opposition vaatimukseen siitä, että rauha edellyttää al-Assadin häipymistä.

Al-Assadin rikokset ihmisoikeuksia vastaan ovat massiivisia, on todisteita siitä että hän on hyökännyt kemiallisilla aseilla omaa kansaansa vastaan. On ilmeistä ettei al-Assad voi olla demokraattisen Syyrian kaikille yhteinen johtaja.

Monille al-Assad on kuitenkin monietnisyyden ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta taisteleva sankari. Mikäli Syyrian vähemmistöille annetaan takuita enemmistön diktatuuria vastaan, alaviitit todennäköisesti haluavat al-Assadin yhdeksi takuumieheksi. Ilman mitään takuita enemmistödiktatuuria vastaan Syyriaan ei tule rauhaa ennen kun  enemmistövaltaa vastustavat kansanryhmät on totaalisesti kukistettu.

Antti Rautiainen

Muita kirjoituksia Syyrian ja Irakin sodasta:

Isis toistaa maailmanhistoriaa

Isis on julmuuksien seurausta, eikä vain syy

Miksi Putin tukee al-Assadia?

Vastavallankumous Syyriassa

 


 


 


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Tosiaan, siellähän vähemmistö nyt joukkotuhoaa Putinin avulla enemmistöä. Poikkeava tarina tähän tylsään maailmaan, jonka narratiiveissa aina enemmistö on se, joka on pahanteossa ja vähemmistöjä tallomassa. Eikä se nyt tietysti ensimmäinen tai ainut poikkeus ole.

Mielenkiintoinen tietopläjäys noin muutenkin.

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen

Myös monet erityisesti maallistuneemmat sunnimuslimit kannattavat Assadia, joten hänen tukijoitaan saattaa kokonaisuutena olla jopa enemmistö vaikka tärkein tukijoukko ovatkin vähemmistöt.

Käyttäjän opwallin kuva
Olli-Pekka Wallin

Onko lähi-idässä semmoista asiaa kuin demokratia ? :D Sanana hieno mutta kun hallitaan terrorin ja päiden leikkaamisen kautta niin siitä demokratia on kaukana.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset