*

Antti Rautiainen

Teatterikaappaus, Beslanin panttivankikriisi ja liikkeet Venäjällä

Minulta kysyttiin Askissa muistoja Moskovan vuoden 2002 teatterikaappauksesta ja Beslanin vuoden 2004 panttivankikriisistä. Asuin tuolloin Moskovassa, ja molemmat tapaukset ja yhteiskunnallinen reaktio niihin ovat vaikuttaneet maailmankatsomukseeni paljonkin. Kuten myös vuoden 1999 iskut, muutin Venäjälle vain muutamia päiviä niiden jälkeen.

Dubrovkan teatterikaappauksesta kuulin muistaakseni junassa matkalla Suomeen, ja seurasin sitä Suomesta käsin. Palasin Moskovaan pari päivää kaappauksen jälkeen, mutta yliopistolla juuri kukaan ei maininnut aiheesta mitään. Tämä oli minulle jonkinlainen järkytys. Jos vastaavaa tapahtuisi Suomessa, luulen että siitä puhuttaisiin viikkoja.

Viimeistään tästä lähtien Venäjän on vaikuttanut mulle yhteiskunnalta, jonka epäpoliittisuus läpäisee jollain todella perustavanlaatuisella tavalla. Televisiossa tapahtuvat asiat ovat ihmisille todella yhdentekeviä, tai ehkä samalla lailla merkittäviä kun joku TV-sarja. Vaikka nämä asiat tapahtuisivat omassa kaupungissa. Millään sellaisella mikä ei tapahdu omassa välittömässä lähipiirissä ei ole ihmisille merkitystä. Pohdin tätä myös vuonna 2010, kun Suomen suurlähetystön metroasemalla räjähti Moskovassa .

Tällainen epäpoliittisuus ei tietenkään synny itsestään, sillä on historiallisia syitä. Mutta niin on myös laajalla yhteiskunnallisella osallistumisella, ei sekään ole mikään luonnontila. Helposti unohtuu, että Suomessakin todella monet elävät samalla tavalla kun venäläiset opiskelijakaverini. Toki kaikki ihmiset osallistuvat jollain tavalla yhteiskuntaan, mutta tämä osallistuminen on "tiedostamatonta", esimerkiksi tavaroiden ostamista. Media vain esittää kuin kaikella olisi koko ajan valtava merkitys, ja toimittajat arvatenkin uskovat siihen aidosti.

Toki teatterikaappauksella oli yhteiskunnallisia seurauksia. Uhrien oikeudenkäynti ja siihen liittyvä toiminta kesti vuosia (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin määräsi korvauksia vasta vuonna 2011), ja kaappauksen jälkeen Toisen Tšetšenian sodan vastainen liike elpyi viimeistä kertaa muutaman kuukauden ajaksi, vaikka ei siitä mitään massaliikettä tullut silloinkaan. Mutta silti tämä liiketodellisuus oli täysin erillinen yliopistoni ja opiskelijakavereitteni todellisuuden kanssa, eikä näillä todellisuuksilla ollut mitään muuta leikkausta paitsi minä.

Beslanin panttivankikaappaus tapahtui syyskuun alussa. Venäjälläkin kesä on poliittisesti kuollutta aikaa, ja aktivistit olivat vasta palailemassa kaupunkiin. Lisäksi Permissä oli käynnissä ympäristöprotestileiri, ja monet olivat vielä siellä.

Kutsuin kuitenkin kokoon kokouksen. Ei löytynyt muuta paikkaa kun asuntolahuoneeni. Siinä asui yleensä 2 henkeä lisäkseni, mutta tuolloin taisin väliaikaisesti asua yksin. Kokoukseen sain kokoon vain 2 henkilöä, toinen oli (nykyinen MGPU:n filosofian dosentti) Pjotr Rjabov, jota asuntolan vartija ei halunnut päästää sisään, koska oli ”poikkeustila terrorismin nojalla” (tosin ulkopuolisia ei muutenkaan teoriassa päästetty asuntolaan). Pjotrilla ei ollut kännykkää jolla olisi voinut soittaa minulle. Lopulta Pjotr maksoi vartijalle muutaman kymmenen ruplan (eli ehkä 1 euron arvoisen) lahjuksen ja pääsi sisään, hän muisteli vielä monen vuoden päästä tätä esimerkkiä siitä mikä on ”poikkeustila” Venäjällä.

Kirjoitimme kolmisin tämän lennäkin, jossa terrori-isku selitettiin seuraukseksi valtion massiivisista sortotoimista Pohjois-Kaukasuksella. se allekirjoitettiin Rainbow Keepersin ja Moskovan radikaalin taiteilijaliiton nimissä. Kolmas osanottajamme oli perustanut jälkimmäisen järjestön saatuaan poliittisista syistä potkut Moskovan taiteilijaliitosta, ja häädön taiteilijaliiton omistamasta studiostaan pari vuotta aikaisemmin. Siinä ei tainnut olla muita jäseniä kuin hän itse.

Muutaman päivän päästä punaisella torilla järjestettiin valtava virallinen ”terrorismin vastainen mielenosoitus”, pidimme parinkymmenen hengen kanssa varvarka-kadulla mielenosoitusta joidenkin kylttien kanssa ja jaoimme kirjoittamaamme lennäkkiä. Vähän kerrallaan siirryimme varvarkaa pitkin eteenpäin, kunnes saavuimme punaiselle torille asti. Olin varma että me kuolisimme. ”Terrorismin valtaiseen mielenosoitukseen” tuli ehkä 100 000 henkeä ja natseja oli sadoittain. Ihmiset kuitenkin suhtautuivat meihin rauhallisesti, eikä virkavallankaan kanssa ollut ongelmia. Lopulta ympärillemme kerääntyi jotain natseja ja muita punaniskoja, ja liberaali ihmisoikeusaktivisti Mihail Kriger ajautui heidän kanssaan sanaharkkaan. Pääsimme kuitenkin pois ehjin nahoin.

Beslanin pankkivankikriisi ratkaistiin vielä törkeämmin kuin teatterikaappaus, teatteriin suihkutettiin myrkkykaasua joka tappoi yli 130 panttivankia, mutta Beslanissa lapsia täynnä olevaan kouluun ammuttiin singoilla. Kuolleiden ja vammautuneiden lasten äidit perustivat järjestön joka pyrki saamaan oikeutta. Tämä järjestö toimii vieläkin, ja järjesti mielenosoituksen myös viime syyskuussa. Ikävä kyllä järjestön toiminnassa on ollut myös inguušien vastaista vihanpitoa, ja vuonna 1992 Ossetiasta etnisesti puhdistettujen inguušien paluun vastustamista. Usein kun muut kanavat poliittiseen toimintaan on suljettu, energia kanavoituu etniseen ja uskonnolliseen vihanpitoon.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei vieläkään ole antanut päätöstä Beslanin panttivankikriisistä. Tuomioistuimesta on tullut jonkinlainen vitsi, Venäjän hyökkäystä Ukrainaan se käsittelee varmaan joskus 2030-luvulla.

Beslanin jälkeen ei enää tapahtunut mitään merkittävää nousua sodanvastaisessa liikkeessä. Isku oli niin julma ja rasistinen (suunnattu lapsia ja etnisiä osseetteja vastaan), että yhä useampi toivoi vain että kaikki sissit tapettaisiin. Sittemmin aseelliset ryhmät ovat myös hylänneet tämänlaisen strategian, mikä voi osittain johtua myös vastarintaryhmien resurssien puutteesta. 

Antti Rautiainen
 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Poliittisen/epäpoliittisen/internatsionalistisen/rasistisen ja suurvaltapyrkimyksen pragmaattisen puolen kummaa suhdetta voi vain ihmetellä uhon rapistuessa tuhon edellä. Öljyn hintaan perustuvan banaanivaltiotaloutensa tosiallista rahapulaa Venäjä yrittää paikata monin tavoin. Esimerkkinä presidentti Niinistön uusi paljastus itärajan pakolaisvyörystä loppuvuodesta 2015: "..jälkikäteen venäläiset totesivat hoitavansa rajavalvontansa samanaikaisesti, kun EU maksaa samasta asiasta miljardeja Turkille." Siis tarkoitus oli kiristää EU:lta rahaa, jotta kansallistuntoa uhoava wanna-be-suurvalta jatkaisi alkeellistakaan rajavalvontaansa, toisen ökyimperiumin Turkin tyyliin, ks. http://www.aamulehti.fi/kotimaa/tiilikainen-uutta-...

P.S. Suomen YYA-aikojen virallisen valhetiedotuksen faktataustat paljastuvat vuosikymmeniä myöhemmin usein pelkästään tutkijoiden sinnikkyyden ansiosta. Jotkut merkit indikoivat kehitystä tapahtuneen sikäli, että nykyajan valtiollinen uutisointi toimii noin vuoden viipeellä, tosin uusvanhaan tapaan Ruotsin median kautta. ;)

Käyttäjän kirstityoton kuva
Kirsti Era

Nyt on Beslanista tehty päätös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, jossa Venäjän viranomaiset tuomitaan siitä, etteivät he estäneet kaappausta, vaikka uhka oli tiedossa. Uhrien osalta tuomiossa todetaan että terroristit olivat miinoittaneet koulun ja tapahtui kaksi räjähdystä, jonka jälkeen panttivakeja pyrki pakoon ja alkoi tulitaistelu ja rynnäkkö. https://www.nytimes.com/2017/04/13/world/europe/be...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset