*

Antti Rautiainen

Kuinka työväenpuolueesta ilman sosialismia tuli leikkaajapuolue ilman armoa?

Timo Soinin heitto työväenpuolueesta ilman sosialismia oli puhtaasti retorinen kikka, mutta monet äänestäjät ja perussuomalaisten rivijäsenet uskoivat sitä oikeasti. Äänestäjiensä puolesta perussuomalaiset toki on työväenpuolue, työväkeä on Suomessa kaikkien puolueiden äänestäjien enemmistö. Miksi köyhien asia ei ole kiinnostanut perussuomalaisia hallituksessa lainkaan?

Ajatus ideologioiden jäämisestä historiaan ei ole ollut pelkästään Timo Soinin idea, samasta aiheesta puhuvat usein myös kokoomuslaiset, vihreät ja vaikkapa autonomit. Perussuomalaisten kehitys kuitenkin osoittaa, ettei aatteellinen tyhjiö ole pitkäikäinen.

Sisulaiset ja hommafoorumin väki eivät koskaan ole olleet perussuomalaisten enemmistö, mutta he ovat onnistuneet verrattain helposti saamaan koko puolueen haltuunsa, koska heillä on aate. Tämä aate on jyrkkä oikeistokonservativismi, niin jyrkkä että Suomen poliittisessa kartassa se edustaa äärioikeistoa. Äärioikeistolle on aina ollut Suomessa kysyntää, mutta toisen maailmansodan takaiskuista toipuminen vaati vuosikymmenten odottelun. Osa IKL:n väestä löysi SMP:stä poliittisen kodin jo Vennamon aikana. SMP hävisi kamppailunsa pientilallistan puolesta, joten sen perillispuolueen ainoaksi tehtäväksi jäi jatkaa siitä mihin IKL jäi vuonna 1945.
 

Hyvinvointivaltio oli mahdottomuus


Kun hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa Suomessa todenteolla 50-luvulla vasemmiston voitettua vaalit vuonna 1958, aikakauden talouden asiantuntijoiden mielestä hyvinvointivaltio oli mahdoton. Päivi Uljas on kirjoittanut kirjassaan Hyvinvointivaltion läpimurto siitä, kuinka Suomen pankki, taloustieteilijät, porvaripuolueet ja oikeistolaiset tiedotusvälineet taistelivat sinnikkäästi hyvinvointivaltiota vastaan. Heidän päämääränsä oli 40-luvulta 60-luvun taitteeseen asti valtiontalouden supistaminen, jota vaadittiin Uljaan mukaan Helsingin Sanomissa vuonna 1956 noin sadassa kirjoituksessa, ja vuonna 1957 sitäkin useammassa. Tämä agenda sai tilaisuutensa, kun Suomen pankin johtosäännössä kiellettiin setelirahoitus sotakorvausten maksamisen jälkeen vuonna 1953, ja vuonna 1955 johtajaksi valittiin tiukan rahapolitiikan kannattaja Rainer von Fieandt. Tällöin Kekkonen joutui hoitamaan valtion rahoituksen Suomen pankin ohi Neuvostoliiton antamalla kultalainalla.

Suomen historian toistaiseksi merkittävin kamppailu talouspolitiikan suunnasta käytiin yleislakon ja vasemmiston vaalivoiton välisinä vuosina 1956-1958. Maaliskuussa 1957 valtio ylitti vakauttaa menot julistamalla itsensä väliaikaisesti maksukyvyttömäksi, vaikka valtiontalous oli samana vuonna ylijäämäinen. Sosiaalidemokraattien johtoon palanneen Tannerin tiukalle talouslinjalle ei enää ollut puolueväen kannatusta, ja puolue vetäytyi hallituksesta. Von Fieandtista tuli pääministeri, mutta vyönkiristäjähallitus kaatui laajojen mielenosoitusten jälkeen välikysymykseen vuonna 1958. Vaalit voittanutta SKDL:a ei päätetty hallitukseen, minkä seurauksena eduskunta alkoi tekemään budjetti- ja muuta politiikkaa hallituksen ohi. Vuonna 1961 Helsingin sanomat parahti, että ”Mikä on sellainen maa, jossa valtion menojen loppusumma on kuudessa vuodessa noussut kaksinkertaiseksi?” (Uljas, s. 229.).

Vaihtoehtoista historiankäsitystä edustaa Lasse Lehtinen, jonka mielestä SDP ja Suomi menivät pilalle juurikin tuosta vuodesta 1958 alkaen. Hän on vakuuttunut, että sosialidemokratian alamäki alkoi siitä, kun päädyttiin perustamaan hyvinvointivaltiota. Tommi Uschanovin mielestä hyvinvointivaltion perustivat sosiaalipolitiikan tutkijat, mutta vuonna 1957 Uschanovin suitsuttama Pekka Kuusi syytti sosiaalipolitiikan rakentajia ”eskomaisiksi töyhtöpäiksi, joiden sydämen into ylittää aivojen kirkkauden” (Uljas, s. 170).

Sittemmin Kuusen näkemyksen sosiaalipolitiikasta kääntyivät, samalla kun ne kääntyivät yhteiskunnassa yleisimminkin. Käännös alkoi alhaalta ylöspäin, sen käynnisti lapsilisien maksamisen lykkäyksen vastainen liike keväällä ja kesällä 1957. Liike ylitti puoluerajat, se sai tukea vaikkapa maatilojen emänniltä. Vuosina 1958-1961 säädettiin pikavauhtia työttömyysvakuutuslaki ja työeläkejärjestelmä, lapsilisiä korotettiin ja vuosilomalaki uudistettiin. Alulle pantiin sairasvakuutuslaki ja 40 tunnin työviikko, jotka vietiin loppuun seuraavan eduskunnan aikana.


Politiikka on ensisijaisesti aatteita, vasta sitten asiantuntijuutta


Kun perussuomalainen saa ministerinsalkun, valtionvarainministeriön virkamies tulee ja selittää perussuomalaiselle ”talouden realiteetit”, ja perussuomalainen tekee mitä virkamies ja kokoomus käskevät.

Kun 50-luvun kansanliikkeet, ja kommunistit, kansandemokraatit ja vasemmistodemokraatit uudistivat Suomen talouspolitiikan, heitä ei hetkauttanut valtionvarainministeriön virkamies, eivät pääministerit Fagerholm ja von Fieandt, ei Väinö Tanner, ei Pekka Kuusi eivätkä muut tutkijat. Heidän eronsa tämän päivän perussuomalaisiin oli sosialistinen ja marxilainen maailmankatsomus, joka antoi heille eväät kuvitella toisenlainen todellisuus. Sosialistisen maailmankatsomuksen ansiosta 50-luvun hyvinvointivaltion rakentajat ymmärsivät, että taloustiede tarjoaa aina vain rajoitetun kuvan todellisuudesta, ja on luonteeltaan ideologista.

Tämän vuoksi työväenliike ilman sosialismia on aina kuolleena syntynyt idea. 1800-luvun kolme aatetta (konservatismi, liberalismi ja sosialismi  ja niiden sisäiset pääsuuntaukset kuten sosialismiin kuuluva anarkismi) ovat sitkeitä, eivätkä ne ole vielä katoamassa, vaikka ne on moneen kertaan julistettu kuolleiksi. Vanhat aatteet katoavat vasta kun tuotantojärjestelmä on muuttunut täysin toisenlaiseksi.

50-luvun uudistajat eivät kiistäneet tiedettä sinänsä, mutta he päättivät tilaisuuden tulleen kokeilla, josko toisenlainen todellisuus olisi mahdollinen. Toki voi esittää vasta-argumentin, että julkisen sektorin voimakas laajentuminen oli riskialtis liike, joka onnistui vain 50- ja 60-luvun voimakkaan talouskasvun ansiosta. Toisaalta uudistajat näkivät ajan talouden hengen paremmin kuin 30-luvun teorioihin juuttuneet pankki- ja talousmiehet.

Taloustiede on nyt moniäänisempää kuin 50-luvulla, ja löytyy myös Pertti Haaparannan kaltaisia talouspoliittisia toisinajattelijoita , jotka eivät ole sosialisteja eivätkä marxilaisia. Mutta valtionvarainministeriön virkamiesten kyseenalaistaminen ei vieläkään näytä onnistuvan poliitikoilta ilman aatteellista selkärankaa.


Antti Rautiainen

.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Heti jo alkuun voisi mainita, että julkiset menot kasvavat v. 2017 budjetin mukaan 2,7 %, joten kovinkaan suurista leikkauksista puhuminen on jo varsin outoa.

Tämä 2,7 % kasvu rahoitetaan kasvanein verotuloin ja velanotoin, joka lienee tänäkin vuonna julkisen velan suhteen n. 7 miljardin luokkaa vuositasolla.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset