*

Antti Rautiainen

Tutkijoista koe-eläimiksi – miten yliopistosta tuli uuden työn laboratorio?

Julkaistu alunperin Kulttuurivihkoissa 6/2016, siksi "tänä vuonna" tarkoittaa vuotta 2016.  
 

Helsingin yliopisto on massiivinen organisaatio, henkilökuntaa oli ennen yliopistoleikkauksia yli 8000 ja opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita yli 30 000. Yliopisto on paitsi koulutuslaitos, myös tiedontuotannon tehdas. Se on Suomen suurin tutkimustyön keskittymä, vaikka yliopiston piirissä tehtävän tutkimustyön rahoitus tuleekin yhä enemmän yliopiston ulkopuolelta.


Sitä mukaa kun tiede on integroitu osaksi kapitalistista arvontuotantoa, on kysymys tieteellisen työn järjestämisestä noussut talousjärjestelmän prioriteettilistalla. Jos vielä 50 vuotta sitten yliopisto oli jonkinlainen yhteiskunnallisen työnjaon ulkopuolinen sitä tutkiva tarkkailija, nyt tutkijoista itsestään on tullut uudenlaisen työn järjestämisen koe-eläimiä.


Tiedontuotannon organisaation tarkoitus on estää kaikenlainen tietotyöläisten itseorganisoituminen, koska se saattaisi häiritä arvontuotantoa. Helsingin yliopiston organisaatio on ollut tämän suhteen menestystarina, sen organisaatiomalli on onnistunut pelkästään omalla logiikallaan estämään henkilökunnan ja opiskelijoiden yritykset järjestäytyä koulutusleikkauksia vastaan. Liikkeiden tyrehtyminen ei ole vaatinut johdon puolelta mitään muuta kuin passiivista odottamista.


Tärkein tietotyön organisaation elementti on tieteellisen työn ja yhteisön pilkkominen yhä pienempiin kokonaisuuksiin. Vuoden, puolen vuoden ja parin kuukauden määräaikaisuuksia ja rahoitus mahdollisimman monesta eri lähteestä, usein yliopisto on vain taho joka ulosvuokraa tutkijalle työpöytää. Verinen kilpailu rahoituksesta johtaa siihen, että koko yliopistoyhteisö kapean läheisimpien kollegoiden ryhmän ulkopuolella nähdään kilpailijoina ja vihollisina.


Kyseessä ei ole yksikäsitteisesti esivallan salaliitto, vaan järjestely on seurausta myös tietotyön luonteesta ja henkilöstön omista intresseistä. Pitkän aikaa oli henkilöstön intresseissä että työ ja projektit olivat hyvin itsenäisiä. Vuosien 2009 yliopistolaki- ja johtosääntöuudistuksen jälkeen henkilöstön mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon heikkenivät rajusti, eivätkä henkilöstöjärjestöt kyenneet korvaamaan rakenteiden puitteissa menetettyä vaikutusvaltaa. Joka tapauksessa yliopistotyön organisaatio on kyennyt ennaltaehkäisemään protestit niin tehokkaasti, että siitä otetaan varmasti mallia suuriin organisaatioihin sekä yksityisellä että julkisella puolella.


Toiseksi tärkein elementti on järjestäytymisen pilkkominen lukuisiin etujärjestöihin, josta jokainen odottaa toisten tekevän aloitteen. Yliopiston työntekijät ovat hajallaan kaikissa kolmessa suuressa keskusjärjestössä työnkuvastaan riippuen. Tutkinto-opiskelijat kuuluvat oppilaskuntaan. Koska opiskelijat tuntevat olevansa yliopistossa muutaman vuoden vierailulla, he odottavat aloitetta henkilöstöjärjestöiltä. Henkilöstöjärjestöjä pyörittävää yksin pieni joukko luottamusmiehiä ja toimitsijoita, ja he odottavat opiskelijoiden nuoren energian sysäävän asiat liikkeelle. Lisäksi saatetaan odottaa, että aloite tulisikin henkilöstön valtakunnallisilta järjestöiltä tai SYL:ltä. Nämä vuorostaan ymmärtävät, että ilman Suomen suurimman yliopiston väen vetovastuuta mikä tahansa valtakunnallinen aloite on tuhoontuomittu. Luonnollisesti kaikki henkilöstöjärjestöt ja oppilaskunnat karsastavat opiskelijoiden ja henkilöstön spontaania aktiivisuutta, koska ”se ei edusta ketään”. Oppilaskunta saattaa muodollisesti kannustaa sitä, mutta ei lähde mukaan mihinkään aloitteeseen joka tulee instituutioiden ulkopuolelta.


Lisäksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston enemmistö on ollut 80-luvulta asti ainejärjestöillä ja osakunnilla, jotka kokevat ainoaksi tehtäväkseen maksimoida oman järjestönsä käytettävissä olevat tilat ja rahat, ja estää oppilaskunnan osallistumisen kaikenlaiseen valtion suuria linjauksia koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.


Siinä missä opiskelijoille ajatus omaehtoisista protesteista tuntuu tieteisfiktiolta, henkilökunnan protestihenki on vankka. Tuhannet lukevat Janne Saarikiven loistavia kirjoituksia facebookissa. Jaakko Hämeen-Anttila kirjoitti säkenöivän nerokkaita ja ironisia tviitteja Suomen yliopistopolitiikasta, paettuaan sitä maksullisen korkeakoulutuksen mallimaahan Iso-Britanniaan. Professorit ovat esittäneet toinen toistaan kiperämpiä kysymyksiä Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kolalle. En edes pysty laskemaan kuinka monta nettivetoomusta toinen toistaan ansioituneemmat Helsingin yliopiston professorit ja tutkijat ovat laittaneet alulle koulutusleikkauksia vastaan.


Kun opiskelijoiden suuresti arvostama professori, kasvitieteilijä Heikki Hänninen sai keväällä potkut rangaistuksena puolison kuoleman aiheuttamasta väliaikaisesta masennuksesta ja sitä seuranneesta työtahdin hidastumisesta, keskisuomalainen osakunta järjesti noin 30 hengen mielenosoituksen protestina inspehtorinsa kohtelua vastaan. Heille ei tullut mieleen, että ongelma voisi olla yhteinen muiden osakuntien, saatika sitten muiden tiedekuntien ja muiden opiskelijoidensa kanssa.


Kohta vuosi on kulunut siitä, kun ilmoitettiin Helsingin yliopiston menettävän neljäsosan rahoitusosuudestaan, eikä mikään opiskelijoiden ja henkilöstön lukemattomista aloitteista ole kyennyt yhteiseen koordinaation joka järjestäisi vaikkapa symbolisen ulosmarssin. Luulen, että Helsingin Telakan työntekijöistä harvemmalla on korkeakoulututkinto, mutta heidän koulutuksensa on riittänyt jo kahteen ulosmarssiin tänä vuonna kilpailukykysopimusta vastaan. Tämän perusteella voisi luulla, että järki ei korreloi sivistyksen kanssa, mutta tarkoituksemukainen ja taitava työn organisaatio tekee viisaimmastakin täysin aseettoman työnjohtoa vastaan.


Antti Rautiainen


 


 


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Toni Ruuska on muuten Aalto yliopistossa väitellyt samantapaisesta aiheesta. Linkki hänen työhönsä löytyy täältä: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/26627

Itse tutkin systeemiajattelua ja sillä keinoin yhteiskunnan kaikkia haasteita voi esittää visuaalisesti, rationaalisesti ja systeemisesti kohti parempaa tulevaisuutta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset