*

Antti Rautiainen

Saksalainen liike

Kirjoitin toissaviikolla Hampurin mielenosoituksista , ja samoina päivinä tapahtuneista mellakoista. Kirjoituksessa käsittelin mellakoiden luonnetta asukkaiden yleisenä kansanjuhlana, mutta niihin liittyy myös poliittinen liike, johon suuri osa mellakoitsijoista kuuluu.

Suomalaisessa mediassa liikettä kutsutaan mustaksi blokiksi tai anarkisteiksi, mutta molemmat nimitykset ovat puutteellisia. Musta blokki on pelkkä taktiikka, jossa pukeudutaan yhtenäisiin tummiin asuihin ja naamioihin. Tällä voidaan ajaa erilaisia päämääriä, kuten puolustautumista (tai hyökkäämistä) vastustajia tai poliisia vastaan, sabotaasia tai yksinomaan osallistujien anonymiteetin suojelemista. Mutta joka tapauksessa kyseessä on taktiikka, ei ryhmä tai liike. Tätä taktiikkaa voi käyttää ja ovat käyttäneet hyvin erilaiset poliittiset liikkeet jotka voivat ajaa toisilleen täysin vastakkaisia päämääriä.

Määrittely anarkisteiksi menee osittain oikeaan, mutta vain osa aatteellisesti motivoituneista mellakoitsijoista määrittelee itsensä anarkisteiksi. Yhtä moni, ellei useampi saattaa määritellä itsensä antifaksi, kommunistiksi, vasemmistoksi tai autonomiksi, tai kieltäytyä kokonaan aatteellisista identiteeteistä. Kieltäytyjien ryhmä saattaa hyvinkin olla suurin.

On aina ongelmallista iskeä ihmisryhmille sellaisia määritteitä, jotka eivät ole itsemäärittelyjä. Mutta analyysi joka yrittäisi irroittaa Hampurin mellakat aatteellisesta viitekehyksestä jäisi pakostakin vajaaksi. Yksikään näistä määritelmistä ei tee ilmielle täysin oikeutta, mutta vähiten väärä on mielestäni liikkeen määrittely autonomiliikkeeksi (autonome). Vaikka nykyään kovin moni ei enää käyttää tätä 70-lukulaista itsemäärittelyä, autonomiliike popularisoi (ja todennäköisesti myös keksi) mustan blokin taktiikan, huippukokouksia vastaan protestoinnin ja sen organisaatiomallin mitä sekä Hampurin mielenosoitukset että mellakat noudattivat. Näin erityisesti Saksassa, siellä anarkismi on ollut 70-luvulta asti osa autonomiliikettä tai elänyt sen liepeillä.

Vuosi 1977 oli 60-luvun revanssi

Populaarikulttuurissa on yleinen myytti, että 60-luvun liikkeet toivat välittömästi vapauden, eli ehkäisypillerit ja rock-musiikin, lopetti Vietnamin sodan ja oli kaikin tavoin välitön menestystarina joka muutti maailman heti kättelyssä. Todellisuudessa 60-luvun liikkeiden osanottajat tunsivat päinvastoin hävinneensä katkerasti: Yhdysvalloissa valtaan tuli Nixon, Ranskassa Pompidou ja Prahan kevät murskattiin. 60-luvun spontaanit ja horisontaaliset liikkeet ajautuivat kriisiin, ja pettymys kanavoitui erilaisiin tiukan sentralistisiin vasemmistolahkoihin. Näistä osa yritti toimia perinteisen puolueen tavoin ja osa käydä aseellista kamppailua. Myös anarkistit pyrkivät muodollisempaan, esimerkiksi Saksassa natsien aikanaan murskaama syndikalistinen ammattiliitto FAU perustettiin uudelleen 70-luvulla.

Suomessa n. vuonna 1970 alkanutta taistolaisliikettä pidetään jonkinlaisena anomaliana, mutta todellisuudessa se on osa tätä kansainvälistä trendiä, sen poikkeuksellisen voimakas ilmentymä. Suomessa 60-lukulaisuuteen pettyneitä alkoi myös maolaisiksi, liittyi SDP:hen tai tuli uskoon. Todella harva pysyi Suomessa uskollisena 60-lukulaiselle tavalle organisoitua, ja taistolaiset onnistuivat tehokkaasti marginalisoimaan harvat jäljelle jääneet anarkistit ja muut hierarkisten järjestöjen ulkopuoliset toimijat. Vasta 70-luvun loppupuolella vapaamuotoisempi organisaatio alkoi jälleen saamaan elintilaa vihreän liikkeen ja vastaavien uusien vaihtoehtoliikkeiden muodossa. Yksi harvoista 60-luvun anarkismista 70-luvun lopun ympäristöliikkeeseen Suomessa sinnitelleistä oli Juha Olavinen, tosin hänkin muutti Helsinkiin vasta vuonna 1970.

Muualla länsimaissa pettymys 60-lukuun ei kanavoitunut neuvostomyönteisten kommunistipuolueiden tukemiseen, vaan esimerkiksi maolaisuuteen (Yhdysvallat, Norja), trotskilaisuuteen (Englanti) tai molempiin (Ranska). Saksassa syntyi lukuisia alueellisia äärivasemmistolaisia ryhmiä, joita kutsuttiin yhteisellä nimellä K-ryhmät.

Italian 60-luku oli hieman erilainen kuin muissa länsimaissa. Siellä 60-lukuun liittyi massiivinen muuttoliike etelästä pohjoiseen, ja tämän uuden siirtotyöläisväen radikalisoituminen. 60-luvun liikkeet toimivat vanhan työväenliikkeen tavoin tehtaissa enemmän kuin sitä tehtiin muissa maissa, mutta usein konfliktissa perinteisten ammattiliittojen ja puolueiden kanssa. Tehtaiden organisaation nopea muuttuminen, öljykriisi ja poliittinen väkivalta ajoivat nämä liikkeet kriisiin 70-luvulla, ja 60-luvun organisaatiot hajosivat. Vuosien 1973 ja 1976 välillä näiden tilalle muodostui autonomiliike, joka ei enää toiminut tehtaissa eikä rakentanut puoluetta. Se osallistui kaupunkiympäristön kamppailuihin, perusti radiokanavia ja valtasi taloja. Elokuvateattereissa ja kaupoissa järjestettiin ”autoreduzione”-tapahtumia, joissa ihmiset maksoivat itse päätetyn hinnan. Samalla menetelmällä kamppailtiin myös korkeita vuokria vastaan. Lisäksi liike kamppaili huumekauppaa ja äärioikeistoa vastaan. Feministinen liike nousi, ja abortti laillistettiin Italiassa vuonna 1978. Italiassa 60-luvun uutta tulemista kutsutaan vuoden 1977 liikkeeksi .

Populaarikulttuurissa Saksan 70-luvun liikkeistä muistetaan useimmiten punainen armeijakunta. RAF:n jäsenmäärä oli vähäinen, mutta sitä tukivat niin sanotut anti-imperialistiset ryhmät. Parhaimmillaan RAF:n nälkälakkoja tukeneissa ja sen jäsenten murhaamista vastustaneissa mielenosoituksissa oli kymmeniätuhansia osanottajia, tosin moni osallistui enemmän humanitäärisistä syistä kuin RAF:n toimintaa tukeakseen. RAF edusti myös vastareaktiota 60-luvun horisontaalisuudelle, ja 70-luvun edetessä sen suosio rapistui samaan tapaan kun muidenkin autoritääristen ryhmien. RAF:n kolmas sukupolvi vuodesta 1977 eteenpäin ei enää kyennyt toimimaan itsenäisesti, ja se oli riippuvainen Stasin tuesta. Muista asellisista ryhmistä RZ (Vallankumoukselliset solut/Rote Zora) oli pitkälti osa autonomiliikettä vuoden 1977 jälkeen, Kesäkuun 2. päivän liike lopetti toimintansa vuonna 1980 mutta monet sen aktiivit olivat liittyneet RAF:in jo vuosia aikaisemmin.

Italian ja Saksan liikkeet verkostoituivat jo 60-luvulla, lisäksi vaikutteita veivät mukanaan italialaiset siirtotyöläiset. Autonomiliike juurtui Saksaan samaan aikaan kun RAF:n ja K-ryhmien vaikutusvalta heikkeni. 60-luku löi takaisin. Siinä missä Italiassa autonomiliike pohjautui marxilaisuuteen ja anarkistit toimivat liikkeen reunamilla, Saksassa autonomiliike päätyi synteesiin anarkistien kanssa. 70-luvun jälkeen näitä liikkeitä ei ole voinut erottaa Saksassa toisistaan, ne ovat saman liikkeen sisäisiä suuntauksia.

Kuten Italian autonomit, Saksan autonomit perustivat radiokanavia, sosiaalikeskuksia, valtailivat taloja ja vastustivat natseja sekä ajoivat sukupuolten ja seksuaalisuuksien tasa-arvoa. Näiden lisäksi kuvaan tuli toiminta ydinvoimaa, risteilyohjuksia, armeijaa, Natoa, ympäristölle tuhoisia projekteja, gentrifikaatiota ja erilaisia huippukokouksia vastaan. Lisäksi autonomit ovat vastustaneet rasismia ja tukeneet turvapaikanhakijoita ja muita siirtolaisia jo 70-luvulta lähtien. Autonomit ovat myös pyrkineet luomaan epätyypillisten työntekijöiden järjestäytymistä ja vastarintaa. Nämä aihepiirit ovat pysyneet oikeastaan muuttumattomina 70-luvulta asti, vaikka painotukset ovat muuttuneet - nykyään seksuaalipolitiikka ja turvapaikanhakijoiden oikeudet ovat enemmän esillä kuin risteilyohjukset.

Anarkismi ja autonomia

Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa anarkismi ei ole perinteisesti ollut erityisen voimakas liike, 60-luvun liike antoi niissä anarkismille uuden mahdollisuuden. Kun Kreikan sotilasjuntta kaatui 1974, Kreikassa alkoi myöhästynyt 60-luku ja anarkismi tuli maahan isosti. Itäblokin maiden opposition parissa marxilaisuus ei ymmärrettävästi ollut huudossa 80-luvulla, joten 60-lukulaisuus tuli sinne 10-20 vuotta myöhässä anarkismin muodossa. Lisäksi Euroopassa anarkismi on perinteisesti ollut vahvoilla Espanjassa ja Ruotsissa, edellisessä se koki renessanssin Francon vallan kaaduttua.

Kun autonomien ideat ja strategiat virtasivat näihin maihin 70-luvulta alkaen, niissä muodostui liike joka on muotonsa puolesta identtinen Saksan autonomiliikkeen kanssa, mutta kutsuu itseään anarkistiseksi. Anarkistisen ja autonomisen itsemäärittelyn raja menee keskeltä Ruotsia, sama liike mikä on Tukholmassa pääsääntöisesti anarkismia, on Malmössä pääsääntöisesti autonominen. Tanskassa ollaan Saksan linjoilla. Hollannissa paikallinen anarkistinen perinne taitaa dominoida Saksasta tullutta, mutta molemmat identiteetit ovat siellä toissijaisia talonvaltaajaidentiteettiin verrattuna. Ranska ja Belgia ovat välialuetta, Ranskassa anarkistisen ja autonomisen identiteetin lisäksi myös identiteetti ”äärivasemmistolaisena” on yleinen. Ranskan autonomiliikkellä on omintakeiset juuret ”spontaanissa maolaisuudessa”, mao-spontex -liikkeessä, jonka autonomiliikke syrjäytti 70-luvulla.

Liike joka kutsuu itseään anarkistiseksi Suomessa, Tukholmassa, Itä-Euroopassa, Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kreikassa ja Espanjassa on siis sama asia kuin Saksan ja Italian autonomiliike. Kaikissa näissä maissa on yritetty elvyttää myös anarkosyndikalismia tai muuta 1900-luvun alun järjestäytynyttä anarkismia viimeisen 40-vuoden aikana (ja Ruotsissa sitä on yritetty pitää hengissä), mutta menestys on ollut heikko. Autonomiliike muistuttaa enemmän 1900-luvun alun anarko-individualismia kuin saman aikakauden järjestäytynyttä anarkismia. Tosin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun anarko-individualistit tekivät attentaatteja, mutta autonomit iskevät vain omaisuutta vastaan. Englanninkieliseen maailmaan mustat blokit levisivät 90-luvulla, ja ne tulivat jäädäkseen. Viime vuosikymmenen merkittävimmän englanninkielisen maailman anarkistisen julkaisukollektiivin CrimethInc.in ideat noudattelevat Saksan autonomiliikkeen linjauksia.

Rajanvetoja pakeneva liike

Ei ole olemassa selviä rajoja sen välillä missä autonomiliike alkaa ja muut loppuvat. Liikkeen ytimessä ovat toimijat, jotka määrittelevät itsensä autonomeiksi, antifaksi tai anarkisteiksi (tai kieltäytyvät kaikista identiteeteistä), kieltäytyvät kaikista järjestöistä ja luovat yhteenliittymiä vain väliaikaisia hankkeita varten. Reunalla ovat toimijat jotka yrittävät muuttaa traditiota, esimerkiksi järjestäytyneemmän toiminnan suuntaan. Tähän kuuluvat esimerkiksi anarkosyndikalistit, mutta myös 70-luvun k-ryhmien kaltaiset toimijat, jotka pyrkivät luomaan leninistisiä puolueita. Näillä toimijoilla ei välttämättä ole autonomista identiteettiä, mutta ne ovat materiaalisten, informaatio- ja henkilöresurssien puolesta täysin riippuvaisia autonomian kentästä vaikka yrittävätkin laajentua sen ulkopuolelle. Liikkeen ulkopuolella, mutta lähellä sitä elävät toimijat jotka ovat irrottautuneet joistain liikkeen perusperiaatteista, eli toimijat jotka eivät välttämättä hyväksy sabotaasia, ovat pasifisteja tai osallistuvat vaaleihin. Nämäkin toimijat osallistuvat samoihin kamppailuihin kuin autonomit, ja ovat niistä siten tavalla tai toisella riippuvaisia.

Autonomien kentältä on saanut alkunsa esimerkiksi Länsi-Saksan vihreä puolue. Se ei ollut maailman ensimmäinen ympäristöpuolue, mutta se oli ensimmäinen joka teki läpimurron valtakunnallisessa politiikassa. Saksan vihreän puolueen juuret ovat autonomiliikkeessä, vaikka se irtisanoutuikin nopeasti autonomien menetelmistä ja lähti kehittymään yleiseksi liberaalipuolueeksi, vetäen puoleensa yrittäjiä ja vastaavaa väkeä. Vihreät ja autonomit jakavat edelleen osin samanlaisia päämääriä, ja Berliinissä ne ovat vahvimmillaan samoissa kaupunginosissa. Tavallaan voi sanoa, että autonomit ja vihreät molemmat edustavat uuden, post-industriaalisen tuotantomuodon intressejä, mutta vihreät edustavat uuden talouden voittajia ja autonomit niitä häviäjiä jotka eivät halua palata takaisin menneisyyteen.

Autonomit eivät ole nuorison alakulttuuri, mitä on vaikeaa ymmärtää Suomessa. Suomi on perinteisesti ollut ehkä maailman alakulttuurisin maa, erityisesti 70-luvulta viime vuosikymmenelle. Yläaste-aikoinani Itä-Helsingissä ehkä jopa puolet ikäluokastani saattoi liittää johonkin nuorison alakulttuuriin ulkonäön perusteella . Sittemmin nuorison alakulttuurien merkitys on vähentynyt, mutta se on edelleen suuri, minkä vuoksi nuorison alakulttuureilla selitetään yhä poliittisia ilmiöitä jotka eivät niihin yhdy. Monilla on vieläkin vaikeuksia erottaa anarkisteja tai antifasisteja punkkareista, ja natseja skinheadeista.

Nuorison alakulttuurit liittyvät aikuistumiseen, mutta Hampurissa näin autonomeja n. 13-vuotiaista kuusikymppisiin, keski-iän ollessa ehkä 25 vuoden paikkeilla. Nuorison alakulttuureihin liittyy tietynlainen musiikki, mutta autonomien bilemusiikki on usein valtavirran poppia. Hampurin mielenosoituksissa ihmiset taisivat tanssia eniten soundiauton soittaessa Rihannan Umbrellaa. Nuorison alakulttuureihin liittyy tietynlainen pukeutuminen, mutta suurin osa Saksan autonomeista näyttävää ilman mellakkareleitä perusjanttereilta, ehkä antifasistista teepaitaa ja paria tatuointia lukuunottamalta. Autonomeilla ei ole nuorison alakulttuureihin liittyvää identiteetin luomista kuluttamalla. Monet alakulttuurit ovat toki kytköksissä autonomiliikkeeseen – Saksan punk alusta asti, ja hip hop tuli kuvioihin 90-luvulla. Autonomiskene on tarjonnut viitekehyksen Love paradea vihaaville synkän teknon ystäville, lisäksi monet Lontoon elektronisen musiikin tyylit ovat löytäneet autonomien ylläpitämiin tiloihin. Autonomipiirit ovat luoneet ainakin yhden uuden musiikkityylin, digital hardcoren. Kaikkia näitä tyylejä löytää autonomien mielenosoituksista ja tiloista, mutta niistä yksikään ei dominoi.

Jos Saksan autonomiliike ei ole järjestö eikä alakulttuuri, niin mitä se on? Sanoisin että se on puolue 1800-mielessä, eli luokkansa tiedostavin ja aktiivisin osa. Tämä luokka on postfordistisen kapitalistin työväestö, tai sen alemmat kerrokset. Autonomit voivat työllistyä talouden eri alueelle, olla opiskelijoita tai työttömiä, mutta suurin osa on lyhytaikaisissa työsuhteissa, joita Suomessa nimitetään ”epätyypillisiksi”. Näillä työpaikoilla perinteiset järjestäytymismallit ovat pulassa, ja siksi autonomien kamppailut ovat pääosin tapahtuneet työpaikkojen ulkopuolella. Jotkut autonomit ovat myös keskittyneet työpaikkakamppailuihin, kuten Wildcat-verkosto . Wildcat on kuitenkin vältellyt perinteisen ammattiliiton perustamista, ja sellaista yrittäneet projektit eivät ole onnistuneet erityisen hyvin.

Vanha työväenliike on rapistunut öljykriisistä lähtien, joissain maissa nopeammin ja toisissa hitaammin. Rapistuminen ei johdu siitä, että ihmiset olisivat entistä ”isänmaallisempia” tai kannattaisivat entistä enemmän kapitalismia, vaan siitä, että uudet tuotannon tavat tekevät vanhanaikaisen järjestäytymisen vaikeaksi.

Autonomien suosima mellakka on oikeastaan urbaanin työväen alkuperäinen järjestäytymismuoto, asellisten kapinoiden rinnalla (näitä kahta oli usein vaikeaa erottaa toisistaan). 1800-luvulla perustettiin poliisi-instituutio vartavasten mellakointia vastaan, lisäksi mellakointi vaikeutui industrialismin ajan massa-armeijoiden vuoksi. Viimeinen Länsi-Europpan aseellinen kapina ennen ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa kuohuntaa oli Pariisin kommuuni vuonna 1871. Kommuunin jälkeen työväenliike ajautui pariksi kymmeneksi vuodeksi umpikujaan, jonka aikana toiminta oli eristäytyneitä ja tappiollisia lakkoja ja attentaatteja. Jälkimmäiset eivät olleet minkään luokan etu, joten ammattiliittoja ja sosialistipuolueita alettiin laillistamaan ja niinsanottu vanha vasemmisto (joka on kuitenkin uudempi kuin mellakat ja salaliitot) syntyi. 1900-luvun taitteessa valtaosa kehittyneiden maiden anarkisteista siirtyi toimimaan ammattiliittoihin, mutta vaaleihin ei osallistuttu.

Miksi liike alkoi Saksasta?

Saksan kansantulo asukasta kohti ja palkat eivät ole Euroopan korkeimmat, mutta sen vaihtotaseen ylijäämä on maailman toisiksi suurin Kiinan jälkeen, ja kehittyneiden teollisuusmaiden suurin. Prosentteina kansantulosta Saksan vaihtotaseen ylijäämä menee Kiinan ohi, tosin tällä kriteerillä Saksan edellä on Hollanti ja joukko öljyntuottajamaita. Joka tapauksessa vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että saksalainen kapitalismi on erittäin kilpailukykyinen, eli marxilaisin termein kehittynyt erittäin kehittynyt kapitalismi. Toisaalta työn tuottavuudessa Saksan ohi menevät esimerkiksi Norja, Tanska, Hollanti, Yhdysvallat ja Ranska, mutta Saksan sijoitus olisi parempi mikäli edelleen kehityksen jäljessä laahaavaa entistä Itä-Saksan aluetta ei otettaisi huomioon. Sama koskee myös Italiaa – vaikka Italia kokonaisuutena ei ole maailmantalouden tähti, ne Pohjois-Italian alueet joilla autonomiliike syntyi olivat Euroopan taloudellisesti kehittyneimpiä ainakin vuoden 2008 kriisiin asti.

Marxilaisen teorian mukaan uudet aatteet ja yhteiskunnalliset liikkeet syntyvät siellä, missä yhteiskunnan tuotantosuhteet ovat kehittyneimpiä. Autonomiliike (ja sitä myötä nykyaikainen anarkistiliike, joka on kopionut sen strategian) ja vihreä liike ovat molemmat lähtöisin Saksasta, eli tämäkin on osviittaa sen puolesta että Saksa edustaa nykyään kehittyneintä kapitalismia. Saksan johtava asema Euroopassa on luonnollinen kehitys, maailmansodat johtuivat tavallaan siitä että Saksa yritti kiirehtiä luonnollisen kehityksen edelle. Nykyään häviöt maailmansodissa ovat Saksan etu, koska kaikki vanhat imperiumit käyvät läpi identiteettikriisiä menetetyn asemansa vuoksi. Briteissä tätä edustaa brexit, Yhdysvalloissa Trump, Venäjällä Putin, Ranskassa Front National ja Turkissa Erdoğan. Jopa Unkarissa kaivataan menetetyn suuruuden perään. Kaikkien näiden visio edustaa vain paluuta menneisyyteen, mikä ei ole mahdollista. Maailmansotien seurauksena Saksan poliittinen ja taloudellinen eliitti ei katso menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.

Berliini alkoi saamaan takaisin asemaansa Euroopan kulttuurin keskipisteenä jo 70-80 luvun taitteessa. Tuolloin Länsi-Berliinin asukkaat oli vapautettu asevelvollisuudesta ja asuntojen hinnat olivat alhaisia, joten kaupunkiin tulvi muusikkoja, taiteilijoita ja vastaavaa epämääräistä ainesta ympäri Länsi-Saksaa. Maine kiiri ympäri maailmaa, David Bowie lähti Berliiniin levittämään ja Sex Pistols lauloi ”lomasta auringossa”. Berliiniin lähti fiilistelemään myös Pelle Miljoona, vuonna 1981 ilmestyneellä Matkalla tuntemattomaan-levyllä on autonomiliikkeeseen viittaava kappale Berliini. Siinä missä Pelle Miljoona laulaa ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, 1980-luvun loppupuolella Suomen ensimmäinen anarkopunk-yhtye Sekasorto-yhtye lauloi samoista aiheista osanottajan näkökulmasta. Englanninkieliset maat tulevat dominoimaan globaalia kulttuuria vielä kauan, mutta Euroopassa Berliini haastaa Lontoota uskottavasti paikkana, johon uudet asiat tulevat ensimmäisenä

Suomen uuden anarkistiliikkeen lähtölaukaus oli Horke Lavennon vierailu Saksaan vuonna 1986. Suomeen palattuaan Horke laittoi alulle Suomen Anarkosyndikalistiliiton (myöhemmin Suomen Anarkistiliitto). Vaikka aatteellisesti järjestö edusti 1900-luvun alun anarkosyndikalismia, käytännössä sen kuvasto oli yhtä paljon autonomiliikkeen kuin anarkosyndikalistien kuvastoa. Yhteiskunnalliset realiteetit pakottivat Suomen anarkosyndikalistit toimimaan samalla alueella kun Saksan autonomit – vallatuissa taloissa ja alakulttuurikonserteissa.

Maailma muuttuu, autonomit pysyvät

Maailman muutokset viimeisten 40 vuoden ajalta ovat vaikuttaneet autonomiliikkeeseen hämmästyttävän vähän. Vaihtuviin prioriteetteihin ja musiikkityyleihin viitattiin jo, myös pukeutumistyyli on muuttunut: 80-luvulla mielenosoituksissa pukeuduttiin nahkavaatteisiin, 90-luvulla huppareihin ja nykyään 10 euron tuulitakkeihin. Talonvaltaus on nykyään entistä hankalampaa kaikkialla Saksassa, mutta monet 70-luvulla ja sen jälkeen perustetut asumisyhteisöt elävät edelleen, ja uusia perustetaan.

Aatteellista murrosta edustaa antideutsch-suuntaus, joka kannattaa Israelin politiikkaa Lähi-idässä. Antideutsch syntyi 80-luvulla vastareaktiona 70-luvun radikaalin vasemmiston antisemitismiä vastaan. Tätä antisemitismia edusti erityisesti palestiinalaisen PFLP-EO:n ja saksalaisen RZ:n vuonna 1976 tekemä Entebben lentokonekaappaus, jossa ei-juutalaiset panttivangit vapautettiin. Osa antideutsch liikkeestä tukee myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, ja muistuttaa monilta näkemyksiltään Yhdysvaltain uuskonservatiiveja.

Antideutsch-suuntaus elää nyt uutta kukoistuskauttaan. Hampurissa näin esimerkiksi ”Free Palestine from Hamas”-graffitin ja Boycott, Divestment and Sanctions-liikettä  vastustavan tarran, Antideutsch iskulauseet ja banderollit olivat vahvasti mukana mielenosoituksissa. Antideutsch dominoi liikettä ainakin Hampurissa ja entisen Itä-Saksan alueella, mahdollisesti muuallakin Saksassa. Käytännössä lähes kaikki autonomien kamppailut ovat sisäpoliittisia tai paikallisia, eikä ulkopoliittisilla linjauksilla ole juurikaan merkitystä. Tämän vuoksi antideutsch suuntaus on saanut kasvaa rauhassa liikkeen sisällä.

Saksan autonomien positio itäblokin suhteen ei koskaan ollut kovin koherentti. Itä-Saksaa ei varsinaisesti tuettu, mutta ei vastustettukaan. Se koettiin jonkinlaiseksi ”antikapitalistiseksi vaihtoehdoksi”, vaikka se ei ollutkaan vaihtoehto jota autonomit haluaisivat. Kun anarkistiliike alkoi kasvaa Itä-Euroopassa 1980-luvulla, Länsi-Euroopan anarkistit loivat siihen kontakteja innokkaasti mutta autonomit olivat välinpitämättömiä. Berliinin muurin kaatuminen ajoi siis autonomit jonkinlaiseen kriisiin. Välittömästi muurin kaatumisen jälkeen autonomit alkoivat kuitenkin vallata Prenzlauer Bergin ja Friedrichshainin tyhjentyviä taloja, ja autonomit ehtivät myös mellakoida siellä Itä-Saksan poliisia vastaan ennen kun se sulautettiin Länsi-Saksan poliisiin. Lopulta muurin murtuminen vaikutti autonomeihin paljon vähemmän kuin muuhun vasemmistoon. Internet ei ole vaikuttanut liikkeeseen senkään vertaa, ainoastaan osa paperilehdistä on kadonnut sen myötä.

Autonomien organisaatiomalli on pysynyt samankaltaisena 40-vuoden ajan. Niin kauan kun olen Saksassa käynyt, saksalaiset aktivistit ovat valittaneet autonomiliikkeen olevan kriisissä tai katoamassa tyystin. Siitä on toki kauan, kun Berliinissä oli 80-luvun alkupuoliskolla parhaimmillaan yli 600 vallattua taloa. Nämä kuitenkin häädettiin muutamassa vuodessa, eikä liike kadonnut mihinkään. Hampurin G20-mellakat eivät häviä yhdellekään 70- tai 80-luvun mellakalle. Ne osoittivat, ettei liike ole olennaisesti menettänyt asemiaan 40 vuodessa.

Autonomiliike edustaa siis hämmästyttävää pysyvyyttä. Selvästikin 70-luvulla Saksan (ja länsimaiden) talouksissa on tapahtunut joku sellainen siirtymä, joka vaikuttaa yhä. Tuotantosuhteet ovat varmaankin se perustavanlaatuinen tekijä joka pitää autonomiliikettä yllä ja mahdollistaa sen muuttumattomuuden, mutta syitä on muitakin. Organisaatiomalli, joka perustuu pelkästään epämuodollisiin suhteisiin lisää myös pysyvyyttä. Koska vaikutteet eivät leviä päätöksillä vaan kulttuurillisten vaikutteiden (meemien) kautta, ne kiertävät ikuista ympyrää. Kulttuuria ylläpitävät meemit affirmoivat siihen kuuluvien kokemuksen siitä että ollaan oikealla tiellä, viestit jotka eivät affirmoi kokemusta joutuvat epäsuosioon.

Saksalaisessa kulttuurissa ei pelätä kritiikkiä , mutta lopulta mikään kritiikki liikkeen sisällä ei muuta mitään. Lisäksi aktivistien suuri vaihtuvuus lisää muuttumattomuutta. Vaihtuvuus johtuu mellakoinnin ja muun laittoman toiminnan henkisestä kuluttavuudesta. Toimijat palavat loppuun vaikka eivät jäisi kiinni. Valtaenemmistö ei pysy kuvioissa paria vuotta enempää, eikä sinä aikana ihminen vielä ehdi kehittyä. Kun on aika laittaa viestikapulaa eteenpäin seuraaville aktivisteille, kapula ei ole ehtinyt muuttumaan mitenkään.

Tämä konservatiivisuus määrittelee autonomiliikkeen mahdollisuuden rajat. Saksan autonomiliike ei tule katoamaan ennen kuin tuotantojärjestelmä ja yhteiskunta muuttuvat perustavanlaatuisesti, mutta se ei myöskään tule koskaan moninkertaistumaan siitä mitä se oli liikkeen syntyhetkellä vuonna 1977. Kaikki sen tulevat voitot tulevat olemaan menneiden voittojen toisintoja. Näitä voittoja ovat olleet täysin symbolisten saavutusten lisäksi vaikkapa joidenkin rakennushankkeiden kaatuminen tai vallattujen talojen puolustaminen. Symbolisen voiton toisinto olivat myös Hampurin G20-mellakat.

Antti Rautiainen

Kirjallisuutta

Saksan autonomiliikkeestä on aina ollut vain vähän kirjallisuutta, ja erityisen vähän sitä on ollut englanniksi. Saksan liikkeestä oli kauan englanniksi saatavissa vain kaksi kirjaa, Geronimo-nimimerkin kirjoittama vuonna 1990 ensimmäistä kertaa ilmestynyt Fire and Flames, ja George Katsiaficasin vuonna 1997 ilmestynyt The Subversion of Politics: European Autonomous Social Movements and the Decolonization of Everyday Life. Molemmat kirjat löytyvät netistä ilmaiseksi. Tämä kirjoitus perustuu lähinnä näihin kirjoihin, ja omiin keskusteluihin saksalaisten ja Saksan liikettä ymmärtävien kanssa. Geronimo on julkaissut kirjalleen kaksi jatko-osaa Saksassa, lisäksi autonomeista on julkaistu 90-luvulta alkaen useampia kirjoja saksaksi jotka on listattu Geronimon kirjan uusimmassa laitoksessa, mutta mitään näitä ei ole käännetty englanniksi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos, tämä oli valaiseva katsaus, palautti menneitä mieleen, ja kytki aika tavalla ymmärrettävässä muodossa kv-aatevirtoja nykyhetkeen. Luulisin ymmärtäväni G20-ilmentymiä hitusen enemmän tämän jälkeen.

Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

"Autonomien kentältä on saanut alkunsa esimerkiksi Länsi-Saksan vihreä puolue. ... se irtisanoutuikin nopeasti autonomien menetelmistä ja lähti kehittymään yleiseksi liberaalipuolueeksi, vetäen puoleensa yrittäjiä ja vastaavaa väkeä. ... vihreät edustavat uuden talouden voittajia ja autonomit niitä häviäjiä..."

Tuohan on kuin analyysi Suomen vihreistä tänään. Touko Aalto mainostaa tekevänsä vihreistä (liberaalin) yleispuolueen. Suomen vihreät edustavat talouden voittajia (ja ovat sen myötä pohjimmiltaan epäsosiaalinen puolue).

Saksassa aivan viime aikoina vihreät ovat menestyneet vaaleissa erittäin heikosti. Mahtavatko jäädä jopa äänikynnyksen alle eli tipahtaa politiikan kartalta kokonaan pois?

Seuraavatkohan Suomen voittajavihreät tässäkin suhteessa saksalaista kehityskuvaa?

Käyttäjän MauriLindgren kuva
Mauri Lindgren

Varmaankin näin.Mutta milloin.Saksalaisen ja suomalaisen vihreän ikäero on sama kuin saksalaisella ja suomalaisella mopoauton kuskilla.Toisaalta CDU ja demarit ovat huomattavasti vihreämpiä kuin lajitoverinsa Suomessa.Toivon itsekin enemmän saksalaissuuntausta Suomeen.

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen

Piti käydä katsomassa osavaltioiden tuloksia, näemmä Baden-Württembergissä on tullut viime vuonna vihreille myös voitto. Musta näyttää että nämä heilahtelut aluevaaleissa johtuu alueellisista tekijöistä. Mutta tänä vuonnahan nähdään liittovaltion vaaleissa että mikä on vihreiden kannatus. Sinänsähän Saksa on konservatiivisempi maa kuin Suomi, joten vihreiden on vaikeampaa lisätä kannatustaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset