Joulukuu 20 vuotta sitten

Joulukuun ensimmäisellä viikolla 20 vuotta sitten olin kiireinen. Valmistuin ylioppilaaksi, ja perjantaina 5.12. oli lakkiaiset Helsingin Vanhassa kirkossa. Seremoniasta en muista paljoakaan, lakin olin lainannut serkultani ja se oli pari numeroa liian suuri. En kuitenkaan tehnyt yhtä radikaalisti kuin veljeni, joka meni lakkiaisiin pari vuotta myöhemmin ilman lakkia.

Meitä syksyllä valmistuneita ei ollut tuohon aikaan vielä paljoa, koko koulusta ehkä 5-6, joten tapahtumassa tunsi olevansa huomion keskipisteenä. Vaikutti että rehtori muisti minut, koska olin syyskuussa myöhästynyt kolme kertaa ylioppilaskokeista. En ollut juurikaan miettinyt koko lakkiaisia tai kutsunut sinne ketään. Olin opiskellut jo syyskuusta asti yliopistossa, ja syksyn ajan ollut mukana valmistelemassa seuraavan päivän kuokkavierasjuhlia jotka järjestettiin tuolloin toista kertaa.

Alkuviikosta olin hiipinyt ja väijynyt vantaalaisessa metsässä kello kuuden aikoihin aamulla, iskuryhmämme tarkoitus oli lukittautua turkishuutokauppaan menevään bussiin D-lukoilla ja kahleilla. Joitain päiviä aikaisemmin olin käynyt yksin yöllä harjoittelemassa lukittautumista bussiyhtiön varikolla, joten minun olisi pitänyt löytää sopiva kohta bussin pohjassa johon lukon saisi kiinni. Toinen ryhmä pysäytti bussin vuokratulla autolla ja lukittautui sen rattiin, me ryntäsimme metsästä bussin eteen. Pääsin bussin alle, mutta bussi oli erimallinen kuin varikolla löytämäni. En löytänyt sopivaa kohtaa riittävän nopeasti, ja poliisi kiskoi minut niskasta ulos bussin alta. Päämielenosoituksessa oli 200-300 osanottajaa, mutta he eivät päässeet kovin lähelle bussia. Loppupäivän vietin Tikkurilan poliisiaseman putkassa joidenkin kymmenien aktivistien kanssa, puolet oli otettu kiinni satunnaisesti mm. valokuvien ottamisesta. 

Vasta perjantaina tajusin, että voisin kutsua kavereitani ylioppilasjuhliin, koska äitini oli nähnyt vaivaa ja valmistanut vegaanisia herkkuja. Soittelin useammille, ja paikalle saapuikin satunnainen joukko kavereita joista juuri kukaan ei ollut käynyt kotonani aikasemmin. Paikalle tulivat myös J ja S, jotka eivät viipyneet kauaa ja lähtivät pian omille asioilleen. Sitä en tiennyt, että seuraavana yönä he lähtisivät Orimattilaan tekemään iskua turkistarhaaja Markku Kuisman tilalle. Isku päättyi huonosti, Kuisma ampui haulikolla ja osui sekä J:hin ja kahteen muuhun aktivistiin, jotka olivat mukana ryhmässä. Pahiten haavottunut aktivisti sai hauleja keuhkoihinsa. Viidestä tarhalle lähteneestä vain S ja yksi toinen aktivisti säästyivät vammoilta.

Tieto tapahtumista tuli seuraavana päivänä Pakilan työväentalolle, jossa oli Maan ystävien väentapaaminen. Aluksi tuli vain tieto ampumisesta, tieto siitä ketä oli ammuttu tuli vasta päivän mittaan. Epätietoisuus oli tuskallista. Päivä meni järkyttyneissä tunnelmissa, itse pyyhin tuntemukset mielestäni ja menin, vietin päivän (lanka)puhelimessa ja tein parhaani mukaan solidaarisuustyötä haavoittuneille. Muut paitsi pahiten haavoittunut vietiin tutkintavankeuteen vielä samana päivänä.

Pakilasta lähdin kuokkavierasjuhliin. Paikalle tuli ehkä 300 osanottajaa joten 90-luvun mittapuulla mielenosoitus oli suuri. Tapahtuma oli myös 90-luvun kuokkavierasjuhlista vihaisin. Metallin nuorten silloinen puheenjohtaja Kaide Laaksonen oli vetänyt punk-vermeet ylleen, ja piti raivoisan puheen. Poliiseja heiteltiin lumipalloilla, ja muutama osanottaja päätyi putkaan. Illalla Maan ystävien väentapaamisessa oli bileet, mutta minä ja muut ammuttujen kaverit emme olleet juhlatuulella emmekä osallistuneet. Seuraavana päivänä järjestettiin Orimattilassa mielenosoitus, mutta pidin Maan ystävien väentapaamiseen osallistumista tärkeämpänä, koska olin tiiviisti mukana sekä liikennetyöryhmässä että ylikansallisiin suuryrityksiin keskittyneessä työryhmässä. Ajattelin, ettei oma yksilöllinen panokseni Markku Kuisman tilalla järjestettyyn mielenosoitukseen olisi yhtä tärkeä, Kuisman pelkurimainen teko ei saisi estää tulevan toiminnan suunnittelua.

Tuona viikonloppuna olin varma, että yleisön suhtautuminen eläinaktivismiin ja turkistarhaukseen vihdoin kääntyisi. Olin kuitenkin väärässä. Vaikka ensimmäisenä päivänä aktivistit saivat paljon sympatiaa, iltapäivälehdet spinnasivat Markku Kuisman äkkiä tilaansa puolustaneeksi sankariksi mm. johdattelevien yleisökysymysten avulla. Pian ne hyökkäsivät J:n henkilöä vastaan. Tämä oli toiminut usein Oikeutta Eläimille -yhdistyksen puhemiehenä, ja sanonut ettei tee eikä tue iskuja, mutta ei myöskään tuomitse niitä. J leimattiin epärehelliseksi, eikä lopulta käyty lainkaan keskustelua siitä, saako eläintuotannon suojelemiseksi käyttää hengenvaarallista väkivaltaa.

Teimme kovasti mediatyötä tätä spinnausta vastaan, ja suunnittelimme myös poliisin ja valtamedian vastaista mielenosoitusta, jonka taustamateriaaliksi kirjoitin kirjoituksen ”Likainen sota eläinaktivisteja vastaan”. Haavoittuneita aktivisteja pidettiin viikkokausia tutkintavankeudessa ja Kuisma oli vapaalla jalalla. Lopulta yksi vangituista meni nälkälakkoon, hänen tuekseen järjestettiin pysyvä mielenosoitus Tikkurilassa.

Ponnistelumme kuitenkin valuivat hukkaan, turkistuottajat voittivat mediakamppailun poliisin ja iltapäivälehtien tuella. Kuisma sai vain ehdollisen tuomion, tosin pidemmän kuin aktivistit. Koko eläinoikeusliike kääntyi laskuun. Tosin uskoisin pääsyyn olleen, että monet olivat jo kauan toimineet jaksamisensa äärirajalla.

Alkuvuosien eläinoikeusliike oli vahva ja intensiivinen kokemus. Se oli muutaman sadan hengen pääosin teini-ikäinen yhteisö, joka koki voimakasta yhteenkuuluvuutta ja koki kamppailevansa eläintuotannon lisäksi poliisia, koululaitosta, omia vanhempia ja suurin piirtein koko yhteiskuntaa vastaan. Tuolloin turkiskauppiaat, sirkusten työntekijät tai Stockmannin vartijat saattoivat vielä hakata mielenosoittajia ja päästä siitä kuin koira veräjästä.

Vaikka itse en ollut eläinoikeusliikkeen ytimessä enkä tiennyt kuka teki laittomia iskuja, tunsin ajoittain olevani osa tätä tiivistä yhteisöä. Orimattilan jälkipyykki tuntui minustakin erittäin katkeralta. Luulen, että monille jaksamisensa äärirajoilla kamppailleille tapahtumat taittoivat kamelin selän, ja he vetäytyivät aktivismista. Itsekin keskityin vuoden 1998 puolivälistä alkaen muihin projekteihin. Osa kuitenkin jatkoi eteenpäin, ja nyt, tasan 20 vuotta myöhemmin, ei eläinoikeuskeskustelua enää voi pitää alakulttuurisena projektina joka käy yksin sotaa kaikkea vastaan.

Antti Rautiainen

 

 

 

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu