Intersektionaalinen feminismi ja sosialismi

Intersektionaalisuus-sanalle ei ole tyylikästä suomenkielistä vastinetta. Englanniksi intersectionality viittaa risteyksiin. Intersektionaalisuus tarkoittaa erilaisten sorron muotojen, kuten rasismin ja seksismin kiinnittymistä toiseensa. Itse ajattelen risteysmetaforaa niin, että joku on keskellä risteystä ja yhdestä suunnasta päälle ajaa rasismi, toisesta seksismi ja muista suunnista sitten vielä muut sorron muodot. Intersektionaalisuuden aatteelliset juuret ovat feminismissä, mikäli ensimmäisestä puhutaan erillisenä suuntauksena on tarkoituksena korostaa sen laajempaa lähestymistapaa. Tässä kirjoituksessa intersektionalismi ja intersektionaalinen feminismi ovat synonyymejä.

Kun Kimberlé Williams Crenshaw muotoili intersektionaalisuuden käsitteen 80-luvun lopulla, sama asia keksittiin hieman uudessa kuosissa jo ainakin neljättä kertaa. Bostonin mustien lesbofeministien Combahee River -kollektiivi käytti 15 vuotta aikaisemmin käsitettä ”simultaneous oppressions&rdquo 1), joka olisi suomeksi suunnilleen ”samanaikainen sorto”, mistä on johdettu käsite ”simultaneity”. Termi oli metafora sille, kuinka erilaiset sorron muodot toimivat samanaikaisesti ja päällekkäin.

40 vuotta tätä ennen 30-luvulla Yhdysvaltain kommunistipuolueen musta naisaktivisti Louise Thompson Patterson kehitti käsitteen triple exploitation (kolmoisriisto), joka yhdisti rasismin, seksismin ja luokkasyrjinnän (classism)2). Tämän käsitteen alle ei tuotu seksuaalivähemmistöjä, vaikka mustien kommunistien joukossa oli myös heteronormatiivisuudesta poikkeavia, kuten Claude McKay ja Bayard Rustin. Kolmoisriiston käsitettä edelsi kolmoissorron (triple oppression)-käsite, jota monet eri feministit ovat käyttäneet. Kolmen sorron listaan on eri aikoina valittu erilaisia sortoja. 1860-luvulla Julie-Victoire Daubié listasi sorron muodoiksi lakien sorron, instituutioiden sorron ja tapojen sorron 3) Espanjan vallankumouksen aikana 1930-luvulla toimineelle Mujeres Libresille kolme sortoa olivat tietämättömyys, naisten sorto ja työläisten sorto 4). Voi olla, että 30-luvun Yhdysvaltain kommunistipuolueen mustat naisaktivistit poimivat kolmoissorron käsitteen varhaisemmilta feministeiltä, mutta antoivat sille ensimmäistä kertaa intersektionaalisuuden ideaa lähenevän määritelmän.

Monet sosialistit vastustivat erilaisia sorron muotoja jo ennen kuin feminismi vakiintui yhteiskunnallista liikettä kuvaavana määreenä 1880- ja 1890-luvulla. Marx ja Engels olivat antikolonialisteja, ja he tukivat Intian vuoden 1857 kapinaa. Merkittävimmistä erilaisia sorron muotoja vastustaneista sosialisteista monet olivat anarkisteja, jotka katsoivat anarkismin vastustavan yhtälailla erilaisia sorron muotoja, esimerkiksi Emma Goldman, Alexander Berkman, Oscar Wilde ja Madeleine Pelletier. Anarkistien ja muiden sosialistien suhde varhaisiin feministeihin oli kuitenkin vaikea. Monet naisten asiaa ajaneista sosialisteista olivat vakuuttuneita, ettei naisten asemaa voi parantaa ilman antikapitalistista vallankumousta, ja siksi he vastustivat jyrkästi aikansa feminismiä. Esimerkkejä tällaisista sosialisteista olivat Clara Zetkin ja Alexandra Kollontai. Myös Goldman ja Mujeres Libres ottivat aikansa feministeihin etäisyyttä samasta syystä. Tunnetuista anarkistiliikkeen toimijoista Madeleine Pelletier 5) oli tässä suhteessa poikkeus, mahdollisesti ainoa sellainen Argentiinassa ja Uruguayssa toimineen Virginia Boltenin ja hänen tovereidensa lisäksi 6).

Koska naisten asema parantui vallankumousten myötä jättiläisharppauksin, feminististä reformismia vastustaneiden sosialistinaisten näkemyksille tuli näyttöä. Lokakuun vallankumouksen myötä Alexandra Kollontaista tuli maailman ensimmäinen naisministeri ja maailman ensimmäinen naisdiplomaatti. Venäjän vallankumouksen myötä abortti laillistettiin (myöhemmin uudistus peruttiin Stalinin aikana), kuten myös Espanjan vallankumouksen aikana Kataloniassa . Sittemmin ei Euroopassa ole kuitenkaan enää nähty antikapitalistisia vallankumouksia, naisten asema on parantunut muin keinoin. Sosialistien ja varhaisten feministien näkemyseron takia ei yllä listattuja naisten asemaa ajaneita anarkisteja eikä sosialisteja voi pitää intersektionaalisuuden edeltäjinä. Varhaisin intersektionaalisuuden esiaste palautuu siis Yhdysvaltain kommunistipuolueen 30-luvun mustiin naisaktivisteihin, ja mahdollisesti Madeleine Pelletieriin.

Sosialismin suhde feminismiin muuttui 60- ja 70-luvulla. Feminismin toinen aalto nousi vuosikymmenien taitoskohdassa vastareaktiona 60-luvun liikkeiden miesvaltaisuudelle. Feministit järjestäytyivät desentralisoituihin tietoisuusryhmiin (Consciousness raising groups, pohjoismaissa basgruppen), järjestäytymistapa oli vastareaktio miesten dominoimille puolueille ja niitä pienemmille vasemmistoryhmille. Usein toisen aallon feministit kuitenkin mielsivät itsensä osaksi vasemmistoa, ja esimerkiksi Ruotsissa punaliput olivat tavallinen osa 70-luvun feministien kuvastoa.

Yhdysvalloissa anarkofeminismillä (alunperin anarkistifeminismi, sittemmin myös anarkafeminismi) oli merkittävä osa 70-luvun feminismissä. Kun osa feministeistä alkoi siirtymään institutionaaliseen politiikkaan, anarkofeminismin ympärille järjestäytyi se osa feministeistä joka halusi pitää kiinni desentraloidusta organisoitumismallista. 70-luvun anarkofeminismi oli siis politiikkaan lähteviin verrattuna ”ortodoksisempaa” toisen aallon feminismiä, se pyrki pitämään liikkeen uskollisena alkuperäisille periaatteilleen.

Anarkofeministit etsivät inspiraatiota varhaisemmista anarkistinaisista, kuten Emma Goldmanista, mutta ei ole olemassa suoraa historiallista jatkumoa 1900-luvun alkuvuosien anarkismista 70-luvun anarkofeminismiin. Kuten intersektionaalisuus seuraavalla vuosikymmenellä, 70-luvun anarkofeminismi syntyi feministisen liikkeen, ei anarkistiliikkeen sisältä. Toisaalta 70-luvun anarkofeminismi oli myös hyvin uskollinen varhaisempien anarko-individualistien desentraloidulle järjestäytymismallille, ja se oli melko varmasti suurin ja poliittisesti merkittävin anarkistiliikehdintä toisen maailmansodan jälkeisenä aikana 7). Läheisryhmät (affinity groups) olivat Espanjan anarkistien perinteinen järjestäytymismalli, jota olivat inspiroineet Venäjän 1800-luvun vallankumousliikkeen maanalaiset troikat, kolmen hengen solut. Ben Morean perustama anarkistinen Black Mask-ryhmä omaksui läheisryhmämallin 1960-luvun New Yorkissa, mutta on epäselvää missä vaiheessa anarkofeministit loivat synteesin läheisryhmistä ja tietoisuusryhmistä.

Vihamielisyys transaktivisteja kohtaan oli yleistä 70-luvun feminismissä. Anarkofeministit suhtautuivat transaktivismiin myönteisemmin kuin feministit keskimäärin, mutta 70-luvun anarkofeminismi ei sekään ollut täysin vapaata transfobiasta 8). Anarkofeministit julistautuivat rasismin vastustajiksi, mutta Tanenbaumin mukaan anarkofeministien ja vain muutamia vuosia tätä myöhemmin syntyneen mustan feminismin suhdetta ei ole tutkittu. Kirjassaan ”Feminist Theory: From Margin to Center” bell hooks viittaa kerran anarkistifeministeihin 9), listatessaan ryhmiä joita hän pitää pieninä ja lahkolaisina. Kirja on kuitenkin julkaistu vasta 1984, jolloin anarkofeministinen liike oli jo hiipunut. Olisi kiinnostavaa tietää minkälaista aikalaiskeskustelua suuntausten välillä on käyty. Vaikuttaa siltä, että vaikka Pohjois-Amerikan 70-luvun anarkafeminismin teoreettinen pohja on ollut laaja kamppailu vapauden puolesta kaikenlaista sortoa ja syrjintää vastaan, se on käytännön toimintakulttuuriltaan ollut valkoinen, kaupunkilainen ja alakulttuurinen, mahdollisesti myös keskiluokkainen liike.

Kronologisessa järjestyksessä intersektionaalisuuden kolme aikaisempaa aatteellista ”versiota” ovat siis 30-luvun mustat naiskommunistit, 70-luvun sosialisti/anarkofeministit ja 70-luvun mustat feministit. Intersektionaalisuus eroaa kuitenkin edeltäjistään kolmessa suhteessa. Ensinäkin sen käsitteistö on laajempi, nykyisen intersektionaalisuuden ja sen edeltäjien välissä on vuosikymmeniä queer- ja muuta feminististä teoriaa. Intersektionaalisuus keskustelee sellaisista sorron muodoista, joita sen edeltäjät ovat käsitelleet vain harvoin (kuten transfobia) tai ei lainkaan (kuten ableismi). Toiseksi, intersektionaalisuus on lyönyt itsensä läpi paljon laajemmin kuin yksikään sen edeltäjistä. Kolmanneksi, intersektionaalisuus ei yleensä puhu kapitalismista, vaan kapitalismin vastustaminen on korvattu luokkasyrjinnän vastustamisella.

Miksi kapitalismi ja luokkasyrjintä ovat eri asioita?

Vaikka marxilaiset rakastavat väittelyä luokkien tarkasta määrittelystä, tämä on yleensä pilkunviilausta. On selvää, että yhteiskunta jakaantuu ryhmiin, joista toiset ovat hierarkiassa toisten yläpuolella. Näiden ryhmien tarkka määrittely voidaan sopia kontekstista riippuen, kiistely tarkoista määritelmistä on skolastiikkaa.

Yksi mahdollinen tapa määritellä luokat on jakaa yhteiskunta ensin kapitalisteihin ja työväenluokkaan. Kapitalistit saavat niin paljon pääomatuloja, ettei heidän olisi välttämätöntä tehdä työtä (vaikka he usein tekevätkin töitä). Kaikki muut kuuluvat työväenluokkaan. Jaottelua voi jakaa jakamalla työväenluokka edelleen kolmeen osaan. Keskiluokkaan kuuluvat ne työläiset joilla menee paremmin, tavalla tai toisella. Tämä voidaan määritellä esimerkiksi niin, että keskiluokkainen on esimiesasemassa, tai korkeakoulutettu koulutustaan vastaavassa vakityössä, tai hänen tulonsa ovat mediaanin yläpuolella, tai hänen perhetaustansa on keskiluokkainen joillain (tai kaikilla) näistä kriteereistä. Keskiluokka on ”keskellä”, koska se on kapitalistien ja keskiluokkaan kuulumattoman työväenluokan välissä. Olisi loogista nimittää ei-keskiluokkaista osaa työväenluokasta alaluokaksi, mutta alaluokka terminä assosioituu siihen osaan väestöstä jota Marx kutsui ryysyköyhälistöksi, ja jota nykyään voitaisiin kutsua syrjäytyneiksi: pitkäaikaistyöttömiin, tulonsiirtojen varassa sinnitteleviin sairaisiin ja pikkurikollisiin. Syrjäytyneiden ja keskiluokan välissä olevia kuvaa puhekielinen sana duunarit, kirjallisempaa ilmaisua kaipaava voi käyttää vanhahtavaa ilmaisua proletariaatti. Perheiden ei-työssäkäyvien jäsenien luokka-aseman voi määritellä työssäkäyvien aseman perusteella (mikäli työssäkäyviä ei ole eikä muu suku elätä, niin ollaan köyhälistöä).

Edellisen kappaleen esimerkissä luokkia on siis neljä – kapitalistit, keskiluokka, duunarit ja köyhälistö. Jaottelu on kuitenkin esitelty vain esimerkkinä. Mahdollisuuksia on paljon muitakin, esimerkiksi subjektiivinen jako, jossa ihmiset määritellään luokkiin oman luokka-identiteetin perusteella. Intersektionaalisuudessa ja feminismissä yleensäkin keskeisellä sijalla on henkilökohtainen kokemus, minkä vuoksi tarkat ja ”objektiiviset” luokkamääritelmät ovat kiinnostaneet intersektionalisteja vähemmän kuin marxilaisia.

Luokkasyrjintä on luokkahierarkiassa alempana olevan luokan edustajien muita huonompaa, tai ylempänä olevan luokan muita parempaa kohtelua. Tämä kohtelu voi tapahtua jonkun päätöksellä, tai institutionaalisten rakenteiden puitteissa. Intersektionaalisuus käynyt keskustelua monenlaisista tilanteista joihin liittyy luokkasyrjintää. Esimerkkinä viime vuosisadalla tyypillinen tilanne, joissa keskiluokkaiset feministit ovat ajaneet kotiäitien asioita ja jättäneet työssäkäyvien äitien edut paitsioon. Toinen esimerkki on alemmista luokista tulevien nuorten vaikeudet keskiluokan määrittelemässä akateemisessa maailmassa. Yleensä näissä tilanteissa epäreilu kohtelu tapahtuu keskiluokan edustajien suunnalta alempien luokkien edustajia vastaan, tai joku institutionaalinen rakenne suosii keskiluokkaa. Luokkasyrjintä on siis useimmiten keskiluokkaisten yksilöiden tai rakenteiden konfliktia sitä alempana olevien luokkien edustajien kanssa.

Toisin kuin luokkasyrjintä, kapitalismi ei erota keskiluokkaa ja duunareita, vaan yhdistää niitä. Molemmat joutuvat kohtaamaan palkkatyön todellisuuden. Keskiluokan palkkatyö voi olla siistimpää, mielekkäämpää ja/tai paremmin palkattua, mutta pohjimmiltaan palkkatyö on keskiluokallekin pakko. Tulonsiirroista riippuvan köyhälistön osa on vielä palkkatyötäkin kehnompi. Jossain on kapitalisti joka saa kaikkien muiden tekemän työn lisäarvon, mutta monet meistä eivät ole sellaista tavanneet eläessään, vielä harvempi on kuullut kapitalistin pilkkaavan alempiensa perhetaustaa tai tekevän muuta konkreettista luokkasyrjintää. Monimutkaisten veroparatiiseihin päätyvien omistusketjujen vuoksi on yhä vaikeampaa ymmärtää, kuka lopulta saa tekemämme työn lisäarvon. Tekemämme työn mielekkyyttä kapitalismin kasvottomuus ei lisää, päinvastoin. Sorron muotona kapitalismi on täysin kasvoton ja abstrakti, se ei ole syrjintää vaan tuotantosuhde. Luokkasyrjintä voi olla transitiivista (jossa on konkreettinen inhimillinen tekijä ja uhri, eli subjekti ja objekti) tai intransitiivista (rakenteellista, on vain subjekti eli uhri), mutta kapitalismissa valta on aina yksinomaan pääomalla ja ihminen on aina sen uhri, joten kapitalismi on aina intransitiivista eli rakenteellista.

Kapitalismi ei myöskään ole minkään tietyn luokkarakenteen synonyymi. Keskiluokka ja köyhälistö voivat olla suuri osa työväenluokasta, tai ne voivat puuttua kokonaan. Kapitalismi ei tarvitse edes kapitalisteja luokkana. Itäblokin järjestelmissä tuotantovälineitä hallinnoi ja lisäarvoa työstä sai byrokraattien nomenklatuura. Jos kapitalismin määrittelee lisäarvon syntymisen eikä tuotantovälineiden yksityisen omistuksen perusteella, olivat itäblokin maat aivan yhtä kapitalistisia kuin länsimaat kylmän sodan aikana. Periaatteessa pääomaa voisi hallita myös tekoäly 10). Eli sillon kun marxilaiset juuttuvat luokkien määrittelykysymyksiin, he eivät puhu Marxin pääasiasta eli kapitalismista.

Foucault pyrki osoittamaan, että moderniin kansallisvaltioon liittyy valtavasti ruumiiseen kohdistuvaa vallankäyttöä, biovaltaa. Foucaultin teoria avaa mahdollisuuksia seksismin, rasismin ja luokkasyrjinnän tutkimiseen rakenteellisena ilmiönä. Näin rasismia ja seksismiä voidaan tarkastella samankaltaisena ilmiönä kuin kapitalismia, ja luoda analogioita näiden välille. Foucaultia pidetään joidenkin arvioiden mukaan maailman tutkimuksissa eniten lainattuna humanistina 11), mutta tästä huolimatta Foucaultin analyysi ei ole syrjäyttänyt transitiivista sortoa intersektionaalisen keskustelun keskiöstä, eikä onnistunut estämään kapitalismikritiikin marginalisoitumista.

Luokkasyrjinnän ratkaisut ovat erilaisia kuin ratkaisut kapitalismiin. Luokkasyrjinnän poistamiseen riittää mahdollisuuksien tasa-arvo, sosiaaliliberaalit reformit jotka takaavat kaikille lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet koulutukseen ja työpaikkoihin. Luokkasyrjinnän voi teoriassa poistaa poistamatta luokkajakoa, riittää että eri luokkien edustajat ovat toisilleen ystävällisiä ja kohteliaita, kuuntelevat toisiaan ja ottavat toistensa erilaiset kokemukset ja lähtökohdat huomioon.

Kapitalismia taas ei voi poistaa minkäänlaisella reilummalla kohtelulla, koska kapitalismissa ei ole kyse kohtelusta vaan tuotantosuhteesta. Kapitalismin voi poistaa vain siirtämällä tuotantovälineet yhteisomistukseen. Tämä luonnollisesti poistaa myös luokkasyrjinnän, ainakin niin kauan kun todellinen päätösvalta yhteisistä tuotantovälineistä ei keskity byrokraattieliitin käsiin. Kapitalismin voi siis poistaa vain jonkinlaisella sosialismilla, luokkasyrjinnän poistamiseen riittää sosiaaliliberalismi.

Antti Rautiainen

Kirjoitus on ensimmäinen osa neliosaista kirjoitussarjaa:

Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi

2. Osa: Miksi kapitalismikritiikki on korvautunut luokkasyrjinnän kritiikillä? 

3. Osa: Miksi intersektionaalisuus pärjää erinomaisesti ilman antikapitalismia? 

4. Osa: Intersektionaalisuus ja antikapitalismi Suomessa 

 

1)The Combahee River Collective Statement http://circuitous.org/scraps/combahee.html

2)) https://en.wikipedia.org/wiki/Triple_oppression

3)Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 137.

4)) Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 325.

5) Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 207.

6))No God, no boss, no husband: The world’s first anarcha-feminist group https://libcom.org/history/no-god-no-boss-no-husband-world%E2%80%99s-first-anarcha-feminist-group

7)To Destroy Domination in All Its Forms: Anarcha-Feminist Theory, Organization and Action 1970-1978, by Julia Tanenbaum https://anarchiststudies.org/2016/10/26/to-destroy-domination-in-all-its-forms-anarcha-feminist-theory-organization-and-action-1970-1978-by-julia-tanenbaum/

8)kts. Edellinen viite

9) bell hooks, Feminist Theory: From Margin to Center, s. 46

10) Antti Rautiainen, tekoäly on pian yksi pomoistasi http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180108-tekoaly-on-pian-yksi-pomoistasi

11) Most cited books in the humanities https://www.timeshighereducation.com/news/most-cited-authors-of-books-in-the-humanities-2007/405956.article

 

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu