Antti Rautiainen

Pussy Riot kuusi vuotta myöhemmin

Tämän jutun editoitu ja lyhennety versio on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2018.

21. helmikuuta tulee kuusi vuotta Pussy Riot-yhtyeen performanssista Moskovan Kristus vapahtajan kirkossa, jonka seurauksena Nadežda Tolokonnikova ja Maria Aljohina joutuivat vankilaan lähes kahdeksi vuodeksi ”huliganismista”, jossa oli raskauttavana tekijänä ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen”. Venäjän rikoslain ”huliganismi” on erikoinen konsepti, joka keksittiin 20-luvulla ”yleiskategoriaksi” jonka nojalla voidaan tuomita rikoksista jotka sovi mihinkään muuhun pykälään. Pussy Riotin tapauksen seurauksena Venäjän rikoslakiin lisättiin pykälä 148 uskovaisten tunteiden loukkaamisesta, ikäänkuin tuomion oikeuttamiseksi jälkeenpäin.

Moskovassa Pussy Riot oli välitön menestys jo lokakuussa 2011, sen julkaistua ensimmäisen videonsa ”vapauta katukivi”, joka kuvasi ”kiertuetta” jossa esiinnyttiin luvatta johdinauton katolla ja metroasemilla. Kappaleessa viitattii Kairon Tahrir-aukion tapahtumiin, ja samana keväänä alkaneeseen arabikevääseen jonka siis toivottiin leviävän myös Venäjälle. Pussy Riot oli tuulahdus vapautta ja toivoa aikana, jolloin Venäjä valmistautui Putinin kolmanteen valintaan ilman merkittävää oppositiota. Yhtye, jonka kaikki konsertit järjestettiin laittomasti kaduilla ilman ennakkovaroitusta, edelsi valtavaa liikettä vaalivilppiä vastaan, joka vyöryi kaduille vain kaksi kuukautta myöhemmin. Pussy Riotista tuli yksi liikkeen symboleista. Kun vaalivilpin vastainen liike murskattiin ja kymmeniä vuoden 2012 toukokuun 6. päivän Moskovan Bolotnajan aukion mielenosoittajia tuomittiin vankilaan, tuli Pussy Riotin samana keväänä vangituista jäsenistä Venäjän näkyvimpiä poliittisia vankeja. Viimeinen Bolotnajan tapahtumista vangittu pääsi vapauteen vasta tammikuussa, ja osa syytetyistä on yhä maanpaossa.

Tiistaina 6. maaliskuuta Helsingin kulttuuritalolle saapuu Pussy Riotin Riot Days, jota Australian Stage-lehti kuvasi ”alkukantaiseksi, vallankumoukselliseksi ja uudeksi sähköiseksi punk-oopperaksi”. Esitys perustuu Aljohinan omaelämänkerralliseen kirjaan Riot Days, joka ilmestyi viime vuonna. Yhtyeen julkisuudessa olleista jäsenistä projektiin on osallistunut vain Aljohina, ja se kertoo hänen versionsa tapahtumista. Esityksen taustayhtyeenä on Asian Women on the Telephone-yhtyeen Nastja AWOTT ja Vasili Bo, joilla on myös yhteys alkuperäiseen Pussy Riotiin, vaikka heitä ei koskaan syytetty osallistumisesta. Nastja AWOTT oli tekemässä alkuperäisen Pussy Riotin sävellyksiä, ja Vasili Bo oli mukana editoimassa sen videoita. 

 

Aktionismista riot grrrliin

 

Pussy Riot ei tullut tyhjästä. Sitä edelsi taiteilijaryhmä Voina (Sota), ja lähes 40 vuotta neuvostoliittolaista ja venäläistä aktionismia. Wienissä 1960-luvulla syntyneet aktionismin tarkoitus on häivyttää todellisuuden ja taiteen rajat ja synnyttää uudenlaisia taiteellisen ilmaisun tapoja. Neuvostoliittoon aktionismi levisi 70-luvulla, vuonna 1975 Igor Zaharov-Ros poltti Leningradissa neuvostopassin kuvan osana performanssiaan ”haluan länteen”. Voina-ryhmä piti tärkeimpänä esikuvanaan vuonna 2007 kuollutta konseptualistia ja avantgarde-runoilijaa Dmitri Prigovia, jonka kuoltua kesällä 2007 Voina-ryhmä järjestimuistojuhlan Moskovan metron kehälinjalla. Se oli Voina-ryhmän ensimmäinen itsenäinen aktio. Mukana oli myös vasta 17-vuotias Tolokonnikova. Prigov on hänelle edelleen tärkeä hahmo, viime vuonna Tolokonnikova julkaisi wearepussyriot youtube-kanavalla kokoelman Prigovin haastatteluja. Aljohina on kertonut esikuvakseen aktionisti Aleksandr Brenerin, joka vangittiin vuonna 1997 hänen piirrettyään vihreän dollarimerkin Kasimir Malevitšin maalaukseen, ”käydäkseen kuolleen taiteilijan kanssa dialogia korruptiosta kaupallisessa taidemaailmassa”.

Samana vuonna 2007 Tolokonnikova tutustui Pjotr Verziloviin, josta tuli hänen aviomiehensä ja Voinan jäsen. Ehdonalaisen tuomion Kristus vapahtajan kirkon performanssista saanut Jekaterina Samusevitš liittyi Voina-ryhmään myöhemmin, Aljohina tuli mukaan vasta Pussy Riotiin.

Voina-ryhmä hajosi vuonna 2011. Kuten genreen kuuluu, osapuolten versiot hajoamisen syistä eroavat jyrkästi. Tolokonnikova ja Samusevitš perustivat Pussy Riotin jota Verzilov tuki. Tarinan mukaan ennen Pussy Riotia Tolokonnikova ja Samusevitš järjestivät luennon feministisestä punkista opposition Viimeinen syksy-festivaaleilla syksyllä 2011, ja koska Venäjällä ei ollut feminististä punkkia (tai ainakaan he eivät sellaisesta tienneet), he esittelivät luennolla yhtyeitä joita ei oikeasti ollut olemassa. Yksi näistä kuvitelluista yhtyeistä oli Pussy Riot, joka sitten perustettiin myös oikeasti. Toinen Voina-ryhmän fraktio kehittyi jyrkempään suuntaan. Sen viimeiseksi taide-performanssiksi jäi poliisiauton polttaminen Pietarissa joulukuussa 2011, minkä jälkeen keskeisimmät osanottajat pakenivat ulkomaille.

Syksyllä 2011 ja talvella 2012 Pussy Riot julkaisi nopeaan tahtiin viisi videota. ”Katukiven vapauttamista” seurasi kulutuskulttuuria ja tulevia vaaleja kritisoinut, kaduilla supermarketeissa kuvattu ”Kropotkin vodka”. Tämän jälkeen Pussy Riot otti kantaa vaalivilpin vastaisen liikkeen mielenosoittajien lyhyisiin vankeustuomioihin, vankilan katolla kuvatulla videolla ”Kuolema vankilalle, vapaus protestille”. Ennen kristus vapahtajan kirkon performanssia kuvattiin vielä ”Putin kusi housuun” punaisella torilla. Tolokonnikovan, Aljohinan ja Samusevitšin jälkeen, yhtyeen tuomitsemispäivänä kuvattiin ”Putin sytyttää vallankumouksen palon” oikeustaloa vastapäätä. Tämä oli viimeinen alkuperäisellä, underground-tyylillä tehty video. Seuraavan video, Venäjän valtion öljy-yhtiötä Rosneftia kritisoinut ”Kuin punaisessa vankilassa” oli jo tehty tyylillä, rahalla ja Verzilovin suhteilla.

Pussy Riot yhdisti menestyksekkäästi neuvostoliittolaisen aktionismin perinteen länsimaiseen riot grrrl-tyyliin. Musikaalisesti se palasi punkin alkuaikoihin, jolloin soittotaito oli toisarvoista. Ensimmäisissä haastatteluissa ryhmä ei tosin listannut musikaalisiksi esikuvakseen Bikini Killiä, vaan Angelic Upstartsin, Cockney Rejectsin ja 4 Skinsin, tarkoituksenaan arvatenkin rikkoa stereotypioita ja ärsyttää äijäileviä oi!-puritaaneja. Muiksi esikuviksi alkuaikojen haastatteluissa listattiin Valie Export, Yes Men,venäläinen "My"-liike, Vladimir Sorokin, Michel Foucault, John Cage, Pierre Boulez, Nina Simone, Simone de Beauvoir, Shulamith Firestone, Julia Kristeva, Judith Butler, Elizabeth Grosz, Igor Kon, Gayatri Spivak, bell hooks, Eve Sedgwick ja Rosi Braidotti. Kristus vapahtajan kirkon aktion oikeudenkäynnin aikana Pussy Riotin konseptista tuli globaali menestys.

Näkymätön kasvo

Oikeudenkäynnin ja vankilatuomion aikana Pussy Riotin jäsenet ottivat yhteen toistensa, asianajajien ja viranomaisten kanssa. Ensimmäisenä potkut asianajajalleen antoi Samusevitš, joka vaihtoi puolustusstrategian poliittisesta performanssista pragmaattiseen. Samusevitš otti yhteen Tolokonnikovan asianajajan Mark Feiginin kanssa, joka yritti rekisteröidä vaimonsa nimiin Pussy Riot-tavaramerkin. Lisäksi Samusevitš riitaantui Petr Verzilovin kanssa, joka hänen mielestään puhui liikaa Pussy Riotin puolesta, vaikka ei ollut varsinainen jäsen. Myös Tolokonnikova ja Aljohina kritisoivat Verzilovia julkisesti toimittajien kutsuttua tätä virheellisesti yhtyeen tuottajaksi, ja antoivat omille asianajajilleen potkut. Tätä ennen välit Samusevitšiin ehtivät viiletä pysyvästi. Massiivinen tukikampanja, johon osallistuivat muun muassa Paul McCartney, Yoko Ono ja Madonna oli pitkälti Verzilovin ansiota.

Pussy Riotin alkuperäinen blogi ja youtube-kanava jäivät Samusevitšin ja vapaalle jalalle jääneiden, anonyymien tai pseudonyymien suojassa esiintyneiden jäsenien haltuun. Vuonna 2015 blogi aktivoitui hetkeksi ryhmän alkuperäisellä konseptilla. ”Pussy riot is for sale, Pussy riot is dead” oli sarja laittomia ja anonyymejä konsertteja Moskovan supermarketeissa, mutta kritiikin kärki oli suunnattu lähinnä Pussy Riotin avulla menestyneitä ja maailmaa kiertäviä Aljohinaa ja Tolokonnikovaa vastaan. Tämän jälkeen alkuperäisen blogin ja kanavan haltuun saanut fraktio ilmoitti lakkauttamisestaan.

Vapautumisensa jälkeen Samusevitš on vältellyt julkisuutta. Vuosi sitten hän antoi harvinaisen haastattelun Wonderzine-verkkolehdelle. Samusevitšin mielestä Pussy Riotin historia loppui vangittujen jäsenien vapauduttua, ja hän sanoi kulkevansa eri tietä kuin he. Hän kertoi, että työllistymien koulutusta vastaavalle IT-alalle osoittautui mahdottomaksi Pussy Riot-menneisyyden vuoksi, ja hän lähti opiskelemaan tietokonelingvistiikkaa.

Avoin suhde

Tuomiolle joutuneiden jäsenten kovimmat yhteenotot tapahtuivat kuitenkin vankilaviranomaisten kanssa. Naisvankilat ovat Venäjällä usein pahempia kuin miesten vankilat, koska vastarinnan mahdollistava rikollinen alakulttuuri puuttuu ja vankien keskeinen solidaarisuus on siten heikompaa. Aljohina ja Tolokonnikova istuivat eri vankiloissa ja joutuivat käymään taistelunsa yksin. Aseet olivat epätasaiset, vankilahallinnon arsenaali vastarinnan murtamiseen koostui uhkailuista toisten vankien kautta, eristysselleistä, 17-tuntisista työpäivistä ja mustamaalaamisesta julkisuudessa. Pussy Riotin vangittujen jäsenten keinot olivat julkisuus, valitukset ja nälkälakot. Peräänantamattomalla ja oman terveyden vaarantavalla vastarinnalla vangitut jäsenet saivat lisää liikkumavaraa vankilassa, ja julkisuutta huonoille olosuhteille.

Vapauduttuaan Aljohina ja Tolokonnikova halusivat jatkaa toimintaa vankilaolosuhteita vastaan. Yhdessä Verzilovin kanssa he perustivat Zona Prava-kansalaisjärjestön, ja Mediazona-median. Nimillä on kaksi merkitystä, toisaalta ne tarkoittavat ”Oikeuden vyöhykettä” ja ”Mediavyöhykettä”, mutta ”vyöhyke” on venäjässä myös vankilaa tarkoittava slangisana. Mediazona osui tärkeään rakoon, tyhjästä aloittanut projekti nousi muutamassa vuodessa Venäjän kymmenen suosituimman verkkomedian joukkoon.

Mediazona ja Zona Prava näyttävät tällä hetkellä olevan myös ainoita projekteja, joita Aljohina, Tolokonnikova ja Verzilov tekevät yhä yhdessä. Meduza-lehden haastattelussa Tolokonnikova kuvaili, että hän ja Aljohina ovat ”vapaassa suhteessa”: ”emme olleet naimisissa, emmekä myöskään ole eronneet”. Aljohinan ja Tolokonnikovan rooli Mediazonan ja Zona Pravan suhteen on ollut pääasiassa varainhankintaa ja promootiota. Hallinnointi, oikeusapu ja journalismi on delegoitu ammattilaisille.

Venäjän GQ-lehden Olesja Gersimenkon Verzilovista tekemän henkilökuvan mukaan yksi syy Aljohinan ja Tolokonnikovan etääntymiseen on lyhyt romanssi, joka leihahti Verzilovin ja Aljohinan välillä Tolokonnikovan lähdettyä hetkeksi toisen miehen matkaan. Muutaman kuukauden draaman jälkeen kolmikko sopi, että Aljohina saa tehdä Pussy Riotin nimissä mitä haluaa, kunhan tekee sen erillään.

Musiikkia ja näyttely Lontoossa

Tolokonnikovaa kiinnostaa yhä musiikkivideoiden tekeminen. Videoita tulee youtuben wearepussyriot-kanavalle muutamia vuosittain, ja niissä otetaan kantaa Yhdysvaltain ja Venäjän politiikkaan ja seksismiä vastaan. Toisin kuin alkuperäisen Pussy Riotin videot, tuotanto on ammattimaista eikä genre ole enää punk. Kieli on useammin englanti kuin venäjä. Viimeisin venäjänkielinen video on kaksi vuotta sitten julkaistu ”Chaika”, joka kritisoi Venäjän valtakunnansyyttäjää Juri Tšaikaa, joka on ollut oppositiopoliitikko Aleksei Navalnin tutkimusten kohteena. Tolokonnikovan mukaan videon venäläiset osanottajat joutuivat vakaviin ongelmiin työntantajiensa kanssa. Aljohina on näkynyt viimeksi kolme vuotta sitten julkaistulla, I can't breath-videolla. Sitä uudemmissa esiintyy julkisuudessa olleista jäsenistä enää Tolokonnikova.

Tolokonnikova toi oman näkemyksensä Pussy Riotista Lontoon Saatchi-galleriaan loka-joulukuussa. Inside Pussy Riot-näyttely oli ennemminkin interaktiivista teatteria kuin taidenäyttely. Tolokonnikova puhui katsojien kautta kuulokkeiden avulla ja osanottajat katsojat joutuivat käymään läpi oikeudenkäynnin ja vankilan ja päätyivät poliittiseen protestiin. Spektaakkeli oli osa laajempaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen aktionismin retrospektiiviä.

Ensimmäiset Pussy Riot-kirjat julkaistiin jo vankila-aikana. Näistä ainoa suomeksi käännetty kirja, ”Pussy Riot! Punkrukous vapauden puolesta” on kokoelma ryhmän, asianajajien ja tukijoiden julkilausumia, eivätkä kaikki ryhmän jäsenet olleet siihen tyytyväisiä. Osan vastaavan asianajajien Venäjällä omin päin julkaisemasta julkilausumakokoelmasta Samusevitš onnistui saamaan takavarikkoon.

Tolokonnikova ehti kertomaan oman tarinansa ensimmäisenä kirjamuodossa, saksaksi vuonna 2016 julkaistussa ”Oppaassa vallankumoukseen” (Anleitung für eine Revolution). Kirjan julkaisu englanniksi on jostain syystä jatkuvasti viivästynyt.

Meduza-verkkolehden haastattelussa viime vuonna elokuussa Tolokonnikova sanoi, että ”Vuonna 2012 meillä ei ollut mitään pidemmän aikavälin suunnitelmia. Tiesimme, että Putin valitaan kolmannelle kaudelle. Kaikki taiteilijat muuttuvat aikojen ja olosuhteiden mukana. Kun meidät vapautettiin vuonna 2014, karnevaalien järjestäminen tuntui ongelmalliselta. Se oli kaikista traagisin vuosi, tapahtumat Ukrainassa ja Krimillä, (Ukrainan Donbassissa alas ammuttu) lentokone… silloin me vaikenimme, ja sen jälkeen perustimme Mediazonan”.

Kirja, taidennäyttely ja maailmankiertue

Maria Aljohinan kirja on siis ensimmäinen englanniksi julkaistu Pussy Riot-omaelämänkerta. Riot days-kirjan julkaisi briteissä Penguin books viime vuonna, mutta Venäjällä se on julkaistu vain maanalaisena Samizdat-painoksena. Syksyn ja talven aikana ohjaaja Juri Muravitskin lavalle sovittama versio on kiertänyt maailmaa.

Teatteriprojekti ei ole Aljohinan ensimmäinen. Vuonna 2016 hän näytteli (usein maanpaossa toimivan) Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning doors-näytelmässä, joka kertoi kolmen Venäjällä poliittisista syistä vangitun taiteilijan, eli aktionisti Pjotr Pavlenskin, Krimillä vangitun elokuva-ohjaaja Oleg Sentsovin ja Aljohinan itsensä tarinan. Burning Doorsia kehuttiin laajasti, New York Timesin Ben Brantley listasi sen viime vuoden kymmenen parhaimman näytelmän joukkoon.

Aljohina on jatkanut myös aktioiden järjestämistä. Lokakuussa Aljohina tovereineen pudotti New Yorkin Trump towerista poliittisten vankien vapauttamista vaativan banderollin. Aktio tehtiin Pussy Riotin nimissä ja asuissa, ja sillä haluttiin kiinnittää huomiota Krimillä vangitun elokuvaohjaajan Oleg Sentsovin ja anarkisti Aleksandr Koltšenkon tilanteeseen. Heitä syytettiin Venäjän miehitystä vastustavan aseellisen ryhmän perustamisesta, ja tuomittiin 20 ja 10 vuoden vankeustuomioihin. Venäjä kohtelee molempia omina kansalaisinaan, vaikka kumpikaan ei ole missään vaiheessa suostunut ottamaan Venäjän kansalaisuutta.

Elokuussa Aljohina matkusti Siperian Jakutiaan, asuttujen mantereiden kylmimmälle alueelle jossa Oleg Sentsovia pidetään vangittuna pudottamaan banderollin vankilan läheiseltä sillalta. Seuraava aktio tehtiin joulukuussa. 20 joulukuuta on Neuvostoliiton ensimmäisen salaisen palvelun TšeKan perustamispäivä, ”tšekistin päivä”. Maria ja hänen toverinsa ripustivat Moskovan Lubjankan aukiolla nykyisen salaisen palvelun FSB:n päämajaan banderollin ”Hyvää syntymäpäivää, pyövelit” ja he päätyivät putkaan.

Rakkauden voitto fundamentalismista

Poliisin ja vankilaviranomaisten lisäksi Aljohina on onnistunut järkyttämään myös oppositiopiirejä. Joulukuussa 2016 hän saapui oppositioaktivisti Artem Tšapajevin uudenvuodenjuhliin avecinaan Dmitri Enteo (Tsorionov), joka on tunnettu äärioikeistoaktivisti, kristitty fundamentalisti sekä aborttioikeuden ja seksuaalivähemmistöjen vastustaja. Vuonna 2012 Enteo järjesti mielenosoituksia, joissa vaadittiin Pussy Riotille rangaistusta. Enteon järjestö ”Jumalan tahto” on nauttinut ortodoksikirkon hierarkian tukea, ja se on vuosien ajan hyökkäillyt esimerkiksi uskontokriittisiä taidenäyttelyitä ja seksuaalivähemmistöjen tapahtumia vastaan. Toisin kuin natsimielinen äärioikeisto, Enteon järjestö ei ole ensisijaisesti pyrkinyt pahoinpitelämään ihmisiä, vaan lähinnä tuhoamaan omaisuutta ja häiriköimään. Toiminta on kuitenkin johtanut myös nujakointiin.

Enteota ei päästetty opposition juhliin, ja tuore pari päätyi juhlimaan uutta vuotta rappukäytävässä. Alkaneen vuoden 2017 tammikuussa pari marssi yhdessä natsien murhaamien asianajaja Stanislav Markelovin ja toimittaja Anastasia Baburovan muistomielenosoituksessa, johon Enteo tovereineen oli aikaisempina vuosina tullut repimään seksuaalivähemmistöjen sateenkaarikylttejä. Lopulta Enteo erotettiin ”Jumalan tahto”-järjestöstä, jota hän oli itse aikasemmin johtanut. Hän luopui aikaisemmasta poliittisesta linjastaan joten rakkaus voitti.

Länsimaissa ei useinkaan huomioida, että sekä Aljohina että Tolokonnikova identifioivat itsensä ortodoksikristityiksi, eikä se ole Venäjän radikaalissa oppositiossa poikkeuksellista. Aktio kristus pelastajan kirkossa vuonna 2012 ei ollut suunnattu ortodoksikirkkoa, vaan sen korruptiota, kaupallisuutta ja Putinille osoitettua tukea vastaan. Se ei ollut ulkopuolelta tehty hyökkäys kirkkoa vastaan, vaan sen toteuttivat naiset, jotka pitävät itseään osana ortodoksista uskonyhteisöä, ja jotka kokevat sen ongelmat omikseen. Enteon ja Aljohinan maailmankatsomukset eivät siis ole niin kaukana toisistaan, kuin ensinäkemältä voisi kuvitella. Vaikka venäläisten enemmistö tuomitsi Pussy Riotin aktion kirkossa ja ymmärsi sen tekijöiden tuomitsemisen vankilaan, ryhmän viesti (enemmän kuin sen muoto) sai vastakaikua myös uskovaisten ja jopa kirkon itsensä sisältä. Aktio oli selvä viittaus raamatun kertomukseen, jossa Jeesus ajoi rahanvaihtajat pois temppelistä.

Antti Rautiainen


Juttuun on korjattu lehdessä ollut virhe - Brener vangittiin vuonna 1997 Hollannissa, ei Venäjällä. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Hyvä kirjoitus rohkeista naisista, sopii hyvin naistenpäivään.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset