Antti Rautiainen

Suora toimintaa! - autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016: kirja-arvostelu

Osallistuin tähän Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjoittamaan kirjaan antamalla Purokurulle pitkän haastattelun, ja kommentoimalla laajasti käsikirjoitusta. Kiitokseksi tästä minulle annettiin kirjassa jonkinlaisen hovikriitikon/virallisen vittuilijan rooli, jonka vanhoja kirjoituksia ja sähköpostiviestejä lainataan, kun on tarkoitus muistella aikalaiskritiikkiä sitä toimintaa vastaan, mitä kirja kuvaa *). Tätä kriitikon roolia ylläpidän mielelläni myös tässä kirja-arvostelussa, vaikka toki tämä on kirja joka piti kirjoittaa, ja joka kaikkien kannattaa lukea.

Mikä tämä toiminta on, josta kirja kertoo?

Kirjan aihe ei ole”autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016”, vaan autonomiliike Suomessa 1999-2011. Kirjassa on 344 sivua, mutta tapahtumille vuosina 1986-1999 uhrataan vain 40 sivua, vuosien 2011-2016 tapahtumille vain 30 sivua. Edelliset ovat autonomiliikeen syntyä selittävä prologi, jälkimmäiset epilogi joka vetää pikaisesti yhteen tapahtumia autonomiliikkeen hiipumisen jälkeen. Niitä vuosien 1999-2011 liikkeitä joissa autonomiliikkeen rooli oli pieni tai olematon käsitellään vain ohimennen.

Ristiriita kirjan nimen ja sisällön välillä on uskollinen Suomen autonomiliikkeen tyylille. Autonomiliike kielsi yleensä olevansa ideologia tai ryhmä. ”Aktivismi” ei sekään ollut suosittu referenssi. ”Liikkeestäkin” puhuminen on joissan määrin harhaanjohtavaa, koska autonomit pikemminkin osallistuivat liikkeisiin ja loivat niitä, eivä olleet liike itsessään. Moni tähän toimintaan osallistuneista olisi kiistänyt olevansa mikään ”autonomi”, poliittisten identiteettien kiistäminen oli liikkeelle tyypillistä. Tämän vuoksi kirjan on oikeastaan pakko olla hieman epämääräinen sen suhteen, mitä se käsittelee. Autonomiliikkeen sijasta voisikin puhua ”autonomiskenestä”, epämääräisestä ihmisten ja keskusteluiden verkostosta. Tämä olikin kirjan työnimi, mutta nimi vaihtui alkuperäisen nimiversion sisäänpäinlämpiävyyden vuoksi.

Toisaalta Suomessa toimi vuosina 1999-2003 jatkumo ryhmiä (Autonome Offensive 99, Valkohaalarit, Ya Basta, Tottelemattomat), joilla oli selkeästi italialaisesta autonomimarxismista omaksuttu teoria. Nämä vaikuttivat vahvasti paperilehtenä ja myöhemmin verkkolehtenä ilmestyneeseen Megafoniin, joka ilmestyi vuoteen 2012 asti. Italialainen autonomimarxistiliike on laaja ja hajanainen, mutta Suomeen tuli vain yksi suuntaus, Milanossa ja Padovassa vahva negriläinen (Antonio Negrin mukaan) suuntaus , joka koordinoi useamman vuoden ajan toimintaansa euroopanlaajuisesti. Eli oli vaihe, jolloin Suomen autonomiliike oli helposti rajattava kokonaisuus, johon kuuluivat tietyt tyypit, tietyt ryhmät, tietty strategia ja aate.

Sitä autonomiliikettä mitä kirja käsittelee ei enää ole olemassa. Siispä onkin sopiva aika julkaista sen historia. Kirjan suomalaisen anarkistiliikkeen ja ”ympäristövallankumouksellisen liikeen” historiaa käsittelevä prologi on oikeutettu, koska autonomiliike ei ilmaantunut tyhjästä. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että 90-luvun liikkeiden keskusteluita, strategioita ja ideoita käsiteltäisiin mitenkään tyydyttävästi. 90-luvun liikkeiden historia odottaa vielä kirjoittamistaan. Samoin vuoden 2011 jälkeiset tapahtumat käsitellään hätäisesti ja referaatinomaisesti. Kirjassa tarjoiltu kuva anarkisteista on usein karikatyyri. Anarkistiliikkeen keskusteluista vuosilta 1999-2011 insurrektionalismia käsitellään pintapuolisesti, monia muita kuten sivilisaatiokritiikkiä ja antropologian soveltamista ei lainkaan (David Graeberia ei edes mainita). Nämä keskustelut liittyvät erityisesti ympäristökysymyksiin, mutta autonomien teoreettinen koneisto sopii huonosti ympäristöasioista keskusteluun. Autonomien vuosia 1999-2011 käsitellään sen sijaan hartaasti. Vain muutama pahiten flopannut autonomien hanke tuntuu unohtuneen.

Ehkä merkittävin yksittäinen anarkistien ja autonomien näkemysero oli näkemys ulkoparlamentaaristen liikkeiden ja parlamentaaristen (ts. vaaleihin osallistuviin) puolueiden suhteesta. Ensimmäisten mielestä se on aina konflikti, jälkimmäisten mielestä synergia on mahdollista. Vaikka alkuperäinen autonomiliike on kadonnut, syntyy Suomessa aina uusi ”autonomien sukupolvi” joka jakaa tämän autonomien näkemyksen. Näin koska Suomessa on edelleen, ja tulee vielä vielä kauan olemaan tilaa anarkistien ja parlamentaaristen puolueiden (vasemmistoliiton ja vihreiden) välimaastossa.

Vaikka kirjassa autonomit tekevät rajanvetoa erityisesti suhteessa anarkismiin (ja päinvastoin), on suuntauksilla paljon yhteistä. Viime kesänä Hampurissa ymmärsin, että nämä kaksi suuntausta ovat kasvaneet niin tiiviisti kiinni toisiinsa jo 70-luvulta lähtien, ettei kumpikaan enää pysty pyristelemään toisesta eroon .

Suoraa toimintaa?

Kirjassa ei juurikaan avata mitä sen nimessä mainittu ”Suora toiminta” tarkottaa. Jossain kommentissaan Purokuru piti keskustelua määrittelystä turhauttavana. Suoran toiminnan ja symbolisen toiminnan rajanveto on vaikeaa, mutta mielestäni rajanveto on silti välttämätön. Muuten ei voi ymmärtää anarkistiliikkeen, ja yleisemmin 90-luvun liikkeiden analyysiä, metodeita ja päämääriä.

Purokurun närkästyksen ymmärtää, kun pohtii sitä siirtymää jossa Suomen autonomiliike syntyi vuosina 1999-2000, jolloin ”ympäristövallankumouksellinen liike” pääosin korvautui ”globaaliliikkeellä”, osittain autonomien omien pyrkimysten seurauksena. 90-luvulla tehtiin suoraa toimintaa, jossa pyrittiin vaikuttamaan suoraviivaisen materialistisesti aiheuttamalla taloudellisia vahinkoja esimerkiksi turkisliikkeiden ikkunoita särkemällä. Vuosituhannen taitteessa tämä liikehdintä korvautui huippukokousmielenosoituksilla, joiden toiminta oli pääosin symbolista. Jälkimmäisissäkin aiheutettiin taloudellisia vahinkoja, mutta niiden tarkoitus oli tehdä kannanotto eikä vaikuttaa suoraan mihinkään. Sittemmin autonomiliike teki toki suoraa toimintaa myös sanan kapeassa merkityksessä valtaamalla taloja sosiaalikeskuksiksi ja asunnoiksi.

Strategian ja päämäärän ymmärtäminen on tärkeää, jos haluaa analysoida sitä mitä liikkeet ovat saavuttaneet. Tässä suhteessa kirja olisi voinut tehdä enemmän. Menestystä on paikoin arvioitu omituisin kriteerein. Sekä Montin pitkässä henkilöhaastattelussa hesarissa että kirjan julkaisutilaisuudessa yhtenä liikkeen menestyksen mittarina pidettiin sitä, että muutamat liikkeiden entiset toimijat ovat menestyneet politiikassa, mainostoimistoissa tai yliopistouralla. On vanha stereotypia, että eilispäivän radikaalit ovat tämän päivän erkkituomiojia. Kirjoittajat ovat halunneet julkisuudessa pitää yllä tätä stereotypiaa. Todellisuudeswsa 90- ja 00-luvun liikkeiden toimijoista tälle polulle ovat kivunneet vain harvat, jos vertaa vaikkapa 60-luvun liikkeisiin. Paljon useampi maksaa vieläkin 90-luvulla määrättyjä vahingonkorvauksia, vaikka rikosrekisterimerkinnät ovatkin jo vanhentuneet.

Mitä liikkeet ovat saavuttaneet?

Menestyneet ihmiset rakastavat kertoa itsestään johdonmukaista narratiivia, jossa heidän jokainen askeleensa on ollut opettavainen ja hyödyllinen kasvukokemus. Tähän narratiiviin olisi syytä suhtautua kriittisesti. Ylivoimainen enemmistö politiikassa, mainostoimistoista ja yliopistouralla menestyneistä ei ole koskaan ollut radikaaleja aktivisteja. Siispä voi epäillä, onko radikaalista aktivismista lopulta mitään hyötyä näillä urilla. Minusta on todennäköisempää, että ilman aktivismiseikkailuja nämä tyypit olisivat kaikki saavuttaneet päämääränsä muutamaa vuotta aikaisemmin.

Vaikka tämä narratiivi aktivismin hyödyllisyydestä nykyajan työelämästä olisi totta, työuralla menestyminen ei koskaan ollut minkään kirjassa käsitellyn liikkeen julkilausuttu päämäärä. Siispä kun liikkeiden menestystä mitataan, olisi sitä syytä mitata suhteessa alkuperäisiin päämääriin. On selvää, että liikkeet ovat saavuttaneet vain hyvin pienen osan päämääristään. Niin pienen, että huolellisempi analyysi olisi ehkä tehnyt kirjasta masentavamman.

Toisaalta kirjassa myös jätetään mainitsematta selkeitä päämääriä, joita on saavutettu. Tekijöiden haastatteluissa on hämmästelty 90-luvulla tehtyjä yli tuhatta suoran toiminnan iskua, mutta kirjassa on heikosti analysoitu mitä näillä iskuilla on oikeastaan saavutettu, ja miksi ne loppuivat.

90-luvun ja 00-luvun alun iskujen aikana Suomen turkistarhojen määrä puolittui (tosin eläinten kokonaismäärä pysyi ennallaan), ja pienet turkisliikkeet katosivat katukuvasta. Jälkimmäinen saavutus on merkittävä, koska tarjonta vaikuttaa kysyntään. Mikäli turkiksia ei näy näyteikkunoissa, ei ihmisistä enää vaikuta siltä että turkiksia tarvitsisi. Merkittävä syy suoran toiminnan iskujen vähenemiseen olikin se, että niillä saavutettiin suuri osa siitä, mitä ylipäätänsä oli mahdollista saavuttaa. Jäljelle jäi ainoastaan sellainen liiketoiminta joka pystyi kustantamaan kohonneet vartiontikustannukset ja maksettavaksi tulleet vakuutusten omavastuuosuudet.

Kamppailuiden syklit

Kirjan yksi merkittävimmistä ansioista on vuosien 1986-2016 ulkoparlamentaaristen liikkeiden jako seitsemään eri sykliin (jo mainittujen kahden lisäksi anarkismin tulo 1986-1994, ensimmäinen sosiaalikeskusliike 2002-2004, prekaariliike 2005-2006, toinen sosiaalikeskusliike 2007-2012 ja anarkismin uusi tuleminen tämän jälkeen). Rajanvedot ovat hyvin perusteltu, olen niistä täysin samaa mieltä. Mutta olen osittain eri mieltä siirtymien syistä.

Minulle kiinnostavimmat siirtymät ovat vuosien 1999-2000 siirtymä pois ympäristövallankumouksellisesta liikkeestä globaaliliikkeeseen, ja vuosien 2011-2012 siirtymä sosiaalikeskusliikkeestä takaisin anarkismiin. Ensimmäinen vedenjakaja kulkee koko kirjan läpi, monet haastatellut autonomit esittävät itsensä kontrastina 90-luvun liikkeelle tai oman aikansa anarkisteille. Tyypillisesti anarkismi määritellään kirjassa ”vanhakantaiseksi”, vaikka historiallisesti anarkismin ja autonomien tukema puoluepolitiikka ovat syntyneet samanaikaisesti 1800-luvulla.

Kirjoittajat asettautuvat tämän vuosituhannen puolelle jakolinjaa siinä, että saavutuksena esitetään useasti ”asioiden tuominen keskusteluun”, esimerkkeinä prekariaattikeskustelu ja perustulokeskustelu. 90-luvun liikkeen pääansiona esitellään autonomiliikkeen pohjustamisen lisäksi eläinten oikeuksien ja veganismin tuominen keskusteluun, mikä on mahdollistanut niiden myöhemmän valtavirtaistumisen.

Mutta 90-luvun liike ei ollut kiinnostunut mistään keskustelusta. Iskuja alettiin tekemään juuri siksi ettei keskustelun mahdollisuuksiin uskottu, Mitä tulee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, 90-luvun liikkeen strategia oli hyvin materialistinen, tavallaan marxilaisempi kuin 2000-luvun autonomimarxisteilla. Toisaalta 90-luvun liikkeen käsitys muutoksen resursseista oli hyvin idealistinen, muutoksen subjektina nähtiin aktivistien melko pieni skene ja sen aatteen palo. Luonnollisesti tämän resurssin rajat tulivat vastaan nopeasti.

Kirja on kirjoitettu rakkaudesta aiheeseen

Kun luin käsikirjoitusta, pidin enemmän Purokurun kirjoittamista osuuksista, koska ne olivat toimittajan ammattitaidoilla kirjoitettua asiallista, mutta faktoja pursuavaa tekstiä. Lopullista versiota lukiessa aloin kuitenkin arvostaa myös Montin romanttisempaa tyyliä.

Kirja ei teeskentele olevansa objektiivinen, ja juuri tällainen kirja on tarpeen. Kirjoittajat ovat tehneet aivan valtavan työn, jossa tunteja ei ole laskettu. Tutkija olisi kirjoittanut toisenlaisen kirjan, ja sellaisellekin olisi tarvetta. Mutta ulkopuolinen tutkija tuskin koskaan tajuaa monia asioita yhtä hyvin kuin tapahtumiin henkilökohtaisella panoksella osallistunut.

Kirjan vahvuus on tietysti myös sen heikkous. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin vain oman liikkeensä keskustelut. Vaikka haastateltavien suulla kerrottua itsekritiikkiä on paljon, liikkeen ongelmia on myös jäänyt kirjasta pois. Mikä on inhimillistä.

Olisin toivonut kirjoittajien pystyvän analysoimaan kriittisemmin omia autonomien doktriinin mukaisia lähtöoletuksiaan. Kirjan tekijöiden käymä keskustelu lähinnä todistaa tekijöiden oman agendan, kriittinen suhtautuminen omiin lähtöoletuksiin olisi voinut luoda myös toisenlaisia tulkintoja.

Esimerkiksi autonomien analyysin mukaan ulkoparlamentaariset liikkeet ja parlamentaariset liikkeet voivat saada toisistaan synergiaa, ja tekijät ovat julkisuudessa esitelleet kirjaa tämän näkemyksen todistavana aineistona. Kirjassa haastatellut autonomit esittelevät myös yksittäisiä tapauksia todisteina, kuten Göteborgin mellakoiden syytteiden kaatumisen Suomessa. Itse en usko, että vapauttava tuomio olisi ollut vihreiden ansiota.

90-luvun radikalismi oli mielestäni pitkältii Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen ansiota. Vasemmistoliitto ja vihreät olivat hallituksessa, kun leikkauksia tehtiin ja tuloerot kasvoivat jyrkästi. Eduskuntapuolueilla ei tuntunut olevan mitään eroa keskenään.

Vihreät lähtivät hallituksesta pari kuukautta sen jälkeen kun autonomit päättivät lähteä vihreisiin, ja ilman tätä eroa autonomien peliliike olisi tuskin ollut mahdollinen (kirjassa ei tosin mainita koska Monti liittyi vihreisiin, eikä hän pitänytkään tästä aikanaan ääntä***). Kun autonomit lähtivät vasemmistoliittoon vuoden 2008 kieppeillä, oli vasemmistoliitto ollut 5 vuotta oppositiossa ja vihreät lähdössä hallitukseen. Kun vihreät ja vasemmistoliitto olivat taas yhdessä hallituksessa 2011-2014, autonomiliike katosi hetkeksi kokonaan. Autonomien tyylinen toiminta ja keskustelu alkoi tehdä paluuta vasta Sipilän hallituksen aikana.

Minusta tendenssi on selvä. Autonomien ajatus parlamentarismin ja ulkoparlamentarismin symbioosista näyttää uskottavalta vain kun heidän tukemansa puolueet ovat oppositiossa. Tuntemani autonomit ovat pysyneet uskollisina valitsemilleen puolueille, mutta liikkeiden kohderyhmien silmissä autonomien konsepti ei ole vaikuttanut lainkaan uskottavalta autonomien puolueiden ollessa hallituksessa. Aina kun sekä vasemmisto että vihreät ovat hallituksessa, ulkoparlamentaarinen vimma on satanut anarkistien laariin. Näin Lipposen hallitusten aikana, ja näin Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana. Suoraa toimintaa-kirja ei kuitenkaan juurikaan käsittele Suomen edustuksellista politiikkaa, vaikka symbioosia sen kanssa pidetään tärkeänä. Mikäli käsiteltäisiin, tämän symbioosin rajoitukset olisivat ilmeisiä. Lisäksi anarkismi vaikuttaa kumpuavan lama-aikojen vihasta, siinä missä autonomiliike kumpusi nousukauden optimismista.

Autonomit antoivat paljon vasemmistolle ja vihreille, vasemmisto ja vihreät eivät antaneet takaisin. Vuosina 2011-2012 romanivastainen rasismi ja nihkeys autonomista kaupunkikulttuuria vastaan voittivat Helsingin politiikassa, sosiaalikeskus Satama häädettiin ja autonomiliike katosi vuosikausien ajaksi.

Toki on myös vaihtoehtoinen selitys, että autonomit eivät vain tehneet riittävän ahkerasti vaalityötä vihreiden ja vasemmiston voiton eteen, jotta kaupungin voimasuhteet olisivat muuttuneet. Jakolinja vuonna 2011 meni todennäköisesti demarien sisällä. Helsingin demarivaikuttajista Tumppi Varonen oli valtauspiireissä tunnettu nihkeydestään sosiaalikeskuksia kohtaan, ja Ilkka Taipale on tunnettu kerjäyskiellon kannattaja ja romanien vihaaja **). Kun talonvaltaajat sitoivat Sataman kohtalon sen pihalle leiriytyneen romanileirin kohtaloon, romanienvihaajademarien kuppi meni nurin. Mutta demarien sisällä vaikuttamista ei sentään kukaan autonomikaan ole ehdottanut.

Naisten rooli

Kirjoittajat ovat myöntäneet myös haastatteluissa, että esimerkiksi aseistakieltäytyminen ja feminismi ovat jääneet kirjan aiherajauksen ulkopuolelle.

Kirjassa on mainittu monien aktiivien siirtyminen feministiseen liikkeeseen, mutta siirtymän syitä ei ole juurikaan käsitelty. 00-luvun valtaukset olivat ei-miehille usein turvattomia tiloja, ja nämä kokemukset ovat varmasti lisänneet kiinnostusta sekä feminismiin että keskustelua turvallisista tiloista.

Kirjoittajia on syytetty siitä, että kirjassa ovat äänessä lähinnä miehet. Kirjan lopussa olevassa kiitoslistassa on naisia (ja nimen perusteella sellaisiksi olettamiani) vain 11/38, eli vähemmän kuin joka kolmas. Autonomiliikkeen aikaan 15 vuotta sitten Suomi oli erilainen, ja miehet veivät kaikkialla yhteiskunnassa enemmän tilaa naisten kustannuksella kuin nykyään. Toisaalta 90-luvulla erityisesti eläinoikeusliikkeessä naisilla oli yhtä paljon toimijuutta kuin miehillä. Syklin vaihtuminen 90- ja 00-luvun vaihteessa siis vähensi naisten toimijuutta, ja tämä muutos oli osittain myös seurausta tehdyistä valinnoista.

Kuten kirjassa mainitaan, autonomiliike pyrki valmistelemaan liikkeen päätöksiä pienessä sisäpiirissä, ennen kun niitä käsiteltiin valtausten yhteisissä kokouksissa. Tähän sisäpiiriin Monti kutsui miltei yksinomaan miehiä. Se että Monti on toinen kirjan kirjoittajista on saattanut hyvinkin vähentää tuolloin liikkeessä toimineiden naisten kiinnostusta antaa kirjaa varten haastatteluja.

Mitä muuta kirjasta jäi pois?

Autonomien ja anarkistien näkemyserot selitetään kirjassa poliittisina, mutta alkuperäinen välirikko keväällä 2000 liittyi Montin henkilöön ja toimintatapoihin. Autonomien ja anarkistien strategiat alkoivat eriytymään jyrkemmin vasta 2 vuotta myöhemmin autonomien lähdettyä vihreisiin. Näitä henkilöriitoja ei ole tässä historiikissa käsitelty. Oman versionsa mukaan Monti vetäytyi aktiivisesta toiminnasta vuonna 2003, mutta hän on sen jälkeen yrittänyt tehdä paluuta muutamia kertoja, esimerkiksi ilmastotoimintaan joskus vuoden 2013 ***) tienoilla. Tällöinkin erimielisyydet toimintatavoista anarkistien kanssa tulivat pinnalle, mutta episodi on kirjasta unohdettu.

Vuosituhannen vaihteen siirtymä oli myös siirtymä maantieteellisesti laajasta toiminnasta 3-4 suureen kaupunkikeskittymään. Helsingin ulkopuolista aktivismia on käsitelty kirjassa vähän, vain turkulaisia, jyväskyläläisiä ja yhtä torniolaista on haastateltu. Tampereelta ei ole ilmeisesti haastateltu ketään, vaikka suhteessa asukaslukuun se on ollut Suomen kapinallisin kaupunki viimeistään 90-luvun lopusta lähtien. Mutta Tampereella autonomimarxismi ei koskaan ole ollut kovin vahva suuntaus, asiat ovat pyörineet enemmän anarkismin ympärillä.

Hesarin haastattelun perusteella saa kuvan, että Monti lähti liikkeisiin suurin piirtein estääkseen niiden ”liiallisen radikalisoitumisen”. Tämä ei vastaa omia muistikuviani, Montin näkemykset tarpeellisesta konfrontaation asteesta heilahtelivat, ja esimerkiksi kirjassa kuvattu teatraalinen vastakkainasettelu poliisin kanssa syksyn 1999 mielenosoituksissa oli varmasti paljolti Montin aloite. Ikä voi tietysti sekä tasoittaa heilahteluja että heikentää muistia. Toki konfrontaatio on toisinaan myös tarpeen, en väitä että Montin aikanaan kannattamat linjaukset katutaktiikasta olisivat olleet vääriä.

Kirjaa lukiessa ymmärsin, kuinka monissa asioissa olen itse ollut aikanaan väärässä ja autonomit oikeassa. Erityisen hyvä oli lainaus Eetu Vireniltä sivulla 145: ”ihanteita olennaisempaa Virenille on 'kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen'”, vaikka ihanteellisuuden sijasta itse puhuisin tässä yhteydessä aatteellisuudesta. Aatteenkin pitää aina perustua käytännön kamppailuiden kokemuksiin, vaikka liikkeiden laskusuhdanteiden aikoina tämä voi helposti unohtua. Aatteiden ja liikkeiden pitää pystyä perustelemaan itsensä aina uudestaan yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuessa.

Kirjassa ei ole juurikaan käsitelty liikkeiden kytköksiä punk-musiikkin, varmaankin siksi että aihetta on avattu laajasti Ville Similän ja Mervi Vuorelan Valtio vihaa sua-kirjassa.

Lukukokemus oli suorastaan hengästyttävä. Liikkeitä, kampanjoita ja henkilöitä vyhöryy toinen toistensa perään, ja mahdollisesti jo seuraavassa kappaleessa käsitellään jotain uutta juttua.

On loistava juttu, että kirjassa on erittäin vähän vieraannuttavaa akateemista jargonia. Se on lähestyttävä kenelle tahansa liikkeistä kiinnostuneelle. Uskon, että olisi kuitenkin mahdollista tehdä enemmän analyysiä luopumatta tästä yleistajuisuudesta.

Molemmat kirjoittajat ovat aikanaan analysoineet liikkeitä hyvinkin pisteliäästi. Mielestäni kirjaan olisi voinut laittaa rohkeampaakin kritiikkiä, siitä huolimatta että se olisi saattanut vieraannuttaa osan liikkeisiin osallistuneista lukijoista, ja siitä huolimatta että todennäköisesti olisin ollut kaikesta eri mieltä. Olisin halunnut enemmänkin aihetta kiistellä kirjoittajien kanssa. Mikä liikkeissä on noin keskimäärin onnistunut, mikä ei ole onnistunut? Mitä on saavutettu ja mitä ei? Mitä tästä kaikesta voi oppia? Nyt loppu-yhteenvetoa ei oikeastaan edes ole, ja johtopäätökset jäävät lukijan tehtäväksi.

Antti Rautiainen

Tänään Pontus Purokuru kertoo kirjan aihepiiristä Kupolissa. Luennosta on tarkoitus tehdä tallenne, joka tulee nähtäväksi tapahtuman seinälle parin päivän sisällä. Lisäksi Helsingin yliopiston Attac on järjestämässä kirjasta lukupiiriä, jonka on tarkoitus alkaa maanantaina 26.3

*) Tämän huomasi ensin Veikko Eranti.

**) Taipale toki perustelee itselleen, että kerjäyskielto olisi jollain tavalla romanien itsensä etu. Mutta jos et usko aikuisen ihmisryhmän kykyyn valita itselleen paras huonoista vaihtoehdoista, vihaat tätä ihmisryhmää vaikka itse toisin kuvittelisit.

***) Korjauksia: Monti on sanonut ettei ole koskaan ollut vihreiden jäsen. Vuosiluku korjattu vuodeksi 2013. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset