Fasismin käsitteen inflaatio

Kirjoitin tiistaina kansanmurhan käsitteen inflaatiosta. Läheistä sukua tälle on fasismin käsitteen inflaatio, joka toisinaan seuraa suoraan ensimmäisestä. Mikäli fasismia pidetään kansanmurhan synonyyminä, ja mikä tahansa sotarikos, etninen puhdistus tai jopa ”demografinen kriisi” on kansanmurha, niin fasismin käsite kärsii inflaation. Tämä on vain yksi monista fasismin käsitteen inflaation muodoista.

Fasismille ei ole neutraalia määritelmää

Kaikki pyrkivät määrittelemään fasismin omia tarkoitusperiään parhaiten palvelevasti. Ääritapaus on Zeev Sternhell, jonka mielestä fasismi on radikaalin vasemmiston ja radikaalin oikeiston synteesi liberaalin keskustan tuhoamiseksi. Sternhellin teoria ei selitä lainkaan, kuinka sekä Italiassa että Saksassa 20- ja 30-luvulla fasismi nousi valtaan liittoutumalla yhdessä liberaalien kanssa sosialismia vastaan (tässä käytän fasismia vakiintuneeseen tapaan kattoterminä, joka yhdistää italialaisen fasismin ja saksalaisen kansallissosialismin). Lisäksi Sternhell ei selitä, miksi kaikissa natsien miehittämissä maissa sosialistit joko johtivat, tai olivat muuten merkittävässä osassa vastarintaliikkeissä. Mikäli Sternhell olisi oikeassa, sosialistit olisivat ilomielin liittyneet fasisteihin, ja vastarintaliike olisi koostunut liberaaleista. Sternhell on ääriesierkki siitä, mihin johtaa vain aatteen ideologista pintakerrosta tutkiva fasismin analyysi, joka ei kiinnitä huomiota liikkeen eturyhmiin ja niiden taisteluun vallasta.

Toinen esimerkki liberaalista tavasta määritellä fasismi on Roger Griffinin: “(kansakunnan) uudestisyntymän myytin varaan rakentuvaa populistista ultranationalismia”. Griffinin määritelmään perustuu myös Äärioikeisto Suomessa-kirja 1). Tätäkin fasismi varmasti on, mutta miten fasismi sitten eroaa oikeistopopulismista, tai ylipäätänsä muista nationalistisista liikkeistä? Entäs liikkeet jotka eivät ole nationalistisia vaan kamppailevat monikulttuuristen kolonialististen imperiumien puolesta (kuten 60-luvun OAS Ranskassa), eivätkö ne voi olla fasistisia? Kuinka tämän määritelmän perusteella voi nähdä ketkä fasismia kannattavat, ja miten se pääsee valtaan?

Fasismin ero oikeistopopulismiin on parlamentarismin halveksunta. Fasistiset puolueet saattavat osallistua vaaleihin, mutta tämän lisäksi ne pyrkivät aina valtaan myös terrorisoimalla väkivaltaisesti poliittisia vastustajiaan. Fasistit ovat elitistejä, voima on heille lopulta tärkeämpää kuin massojen tuki. Fasismi on aina löytänyt tukijoita kaikista yhteiskuntaluokista, mutta silloin kun fasismi on noussut valtaan, se on noussut sinne suurpääoman sponsoroimana. Vaikka vallankahvassa fasismi on pitänyt teollisuuden valtion tiukassa ohjauksessa, se ei ole takavarikoinut kapitalistien omaisuutta. Päinvastoin, kapitalistit ovat tehneet fasistisissa maissa hyviä voittoja kunnes sotaonni on kääntynyt.

Tutkimalla fasistien retoriikan sijasta liikkeen historiallista strategiaa ja tukijoukkoja, nähdään kolme fasismia historiallisesti määrittävää tekijää: elitismi, kapitalismin tuki ja valtion taloudellinen interventio. Nämä kolme tekijää itse asiassa määrittelevät fasismin riittävän tyhjentävästi, koska mikään muu eurooppalainen historiallinen liike ei täytä näitä kaikkia kolmea määritelmää. Nationalismi ei näin ollen ole välttämätöntä fasismin määrittelyyn, se on vain ideologinen pintarakenne jonka avulla perustellaan elitismiä, valtion taloudellista interventiota ja tukea kapitalismille.

60-luvun OAS oli fasistinen, vaikka se kannatti Ranskan monikulttuurisen imperiumin säilymistä, ja se sai tukea sekä Algerian ranskalaisilta että juutalaisilta. OAS:n kansainväliset verkostot muodostuivat 60-luvun uusfasistisista järjestöistä. Koska OAS:lle tärkeintä oli elitismi ja status quon säilyttäminen, sen sisällä saattoi olla erilaisia näkemyksiä valtion taloudellista roolista. Osa OAS:n tukijoista saattoi siis fasismin sijasta olla pikemminkin ”uustaantumuksellisia” (neo-reactionary), eli nykyajan alt-rightin aatteellisia edeltäjiä. Yksi OAS:n perustamisen seuraus olikin fasismin uudistuminen ja kehitys kohti tämän päivän alt-rightia.

Nationalismi ei ole jakolinja joka erottaa fasismin muista poliittisista liikkeistä, se on jakolinja joka kulkee fasismin sisällä. Tosin, valtio luo aina oman kansakunnan, joten fasismiin liittyy aina jonkinlainen nationalismi, vaikka se ei välttämättä olisi verenperintöön perustuvaa natsien ja Halla-Ahon nationalismia. Euroopassa valtion ja kieleen perustuvan etnisyyden ja nationalismin yhteys on niin vahva, että esimerkkejä toisenlaisesta fasistisesta kansakunnan rakentamisesta pitää etsiä Euroopan ulkopuolelta. Algerian OAS:lle Ranskan imperiumin kansalaiset olivat tavallaan yksi kansakunta etnisyydestä huolimatta, tosin muslimit ja mustat sen b-luokan kansalaisia. Yhdysvalloissa fasistien kuvittelema kansakunta ovat ”valkoiset”, ja tähän ”valkoisten” kategoriaan sisällytetään siellä usein ryhmiä joita Euroopassa ei pidetä ”valkoisina” (kuten armenialaiset). Intian fasistit rakentavat kansakunnan uskonnollisen identiteetin ympärille. Mutta tässä laajemmassa mielessä nationalismi liittyy kaikkiin aatteisiin jotka kannattavat valtiota, ei vain fasismiin.

Näitä määritteleviä jakolinjoja eri aatteiden välillä käsittelin kaksi vuotta sitten kahdessa kirjoituksessa, ensimmäinen  käsittelee eurooppalaisia ja toinen amerikkalaisia ideologioita.

Fasismin määrittelevien piirteiden lisäksi fasismilla on tietysti myös poliittisia edellytyksiä ja aatteellisia vaikutteita. On totta, että Mussolini omaksui paljon sosialisteilta ja syndikalisteilta. Horkheimerin ja Adornon mukaan fasismi on valistuksen äärimmäinen muoto, ja edellyttää autoritaarisen persoonallisuuden luomista. Arendtin mukaan fasismi edellyttää pahuuden arkipäiväisyyden mahdollistamaa byrokratiaa. Mutta fasismin edellytyksiä ja aatteellisia vaikutteita ei pidä sotkea aatteellisiin jakolinjoihin ja eturyhmiin, eron fasismin ja muiden aatteiden välillä määrittelevät jälkimmäiset.

Fasismi ei selitä Venäjän, Ukrainan eikä Israelin politiikkaa

Olen sunnuntaina puhumassa Suomen sosiaalifoorumissa aiheesta ”New Rise of Fascism in EU, Israel, Turkey, Ukraine & Russia.”, yhdessä Syksy Räsäsen, Oksana Tšelyševan ja Halil Gürhanlin kanssa. Otsikko ei ole minun ehdottamani, ja se on esimerkki fasismin käsitteen inflaatiosta.

En näe, että fasismi olisi erityisen voimakkaassa nousussa EU:ssa, fasistiliikkeet ovat edelleen melko marginaalisia. Esimerkiksi Pohjoismaisella Vastarintaliikkeellä on tuskin edes sataa jäsentä Suomessa. Oikeistopopulistit sen sijaan ovat ajoittain voittaneet vaaleja, mutta oikeistopopulisteilla ja fasisteilla on yksi keskeinen ero: suhde parlamentarismiin. Toki pienistäkin fasistisistä liikkeistä voi olla paljonkin harmia, ja Suomessa fasistit ovat nyt paljon aktiivisempia kuin koskaan sitten 70-luvun.

Pakolaiskriisin myötä fasistiset siirtolaisvastaiset liikkeet ovat vahvistuneet myös Israelissa, mutta Israelin politiikkaa miehitetyillä alueilla ei selitä fasismi. Israelin järjestelmää on hyvin perustein kutsuttu apartheid-järjestelmäksi, mutta apartheid ei ole fasistinen, se on parlamentaristinen järjestelmä. Apartheidin tarkoitus ei ole tuhota alistettua ryhmää eikä edes tehdä siitä orjia. Tarkoitus on alistetun ryhmän oikeuksien rajoittaminen siinä määrin, että sitä voi maksimaalisesti riistää taloudellisesti ja samalla ylläpitää ”demokratiaa” (eli parlamentarismia, mikä ei ole demokratian alkuperäinen merkitys). Israelia sanotaan Lähi-idän ainoaksi ”demokratiaksi”, ja se on myös Lähi-idän ainoa apartheid-valtio. Nämä kaksi liittyvät erottamattomasti toisiinsa, toista ei olisi ilman ensimmäistä. Eikä Israel olisi samanaikaisesti juutalaisten nationalistinen projekti ja parlamentarismi ilman apartheidia, koska juutalaisia on Israelissa ja sen miehittämillä alueilla vain hieman yli puolet. Israelin politiikka eroaa alkuperäisestä Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmästä sikäli, että Israelissa on myös vahva poliittinen vähemmistö joka haluaisi apartheidin sijasta etnisesti puhdistaa palestiinalaiset. Ajoittain tämä näkemys vahvistuu, jolloin palestiinalaisten työnteko-oikeuksia rajoitetaan.

Listatuista maista Turkin poliittinen kehitys on lähimpänä fasismia. Erdoğanin hallinto on yhä autoritaarisempi, ja järjestelmä lähestyy kolmea fasismin ylhäällä määrittelevää piirrettä. Erdoğanin hallitsevan AKP-puolueen poliittinen islam eroaa aatteellisesti fasismista, koska siinä yhdistävä tekijä on uskonto eikä etnisyys, mutta käytännössä kyse on samanlaisesta kansakunnanrakentamisprojektista. Lisäksi Erdoğanin AKP-puolue on liittoutunut perinteistä etnonationalistista fasismia edustavan MHP-puolueen kanssa.

Ukrainassa fasistiset järjestöt toimivat näkyvästi, mutta niiden kannatus vaaleissa on mitätöntä eikä se ole juurikaan kasvanut vuoden 2014 vallanvaihdon jälkeen. Fasistiset ryhmät terrorisoivat poliittisia vastustajaan, mutta maan pääongelma ei ole fasismi, vaan instituutioiden huteruus. Maassa ei ole vahvaa valtiota eikä kansalaisyhteiskuntaa, vain joukko keskenään taistelevia klikkejä. Jokaisella oligarkilla on omansa. Samat fasistit jotka pieksevät homoja ja sosialisteja saattavat seuraavana päivänä hyökätä yhtä oligarkkia vastaan, toisen oligarkin palkkaamana. Huteruus selittää myös massiivisen korruption. Koska vallanpitäjät eivät voi muuten luottaa alaistensa lojaalisuuteen, on heidän sallittava näille välistävetäminen. Tietysti on vaarana, että ennen pitkää kansa kyllästyy tähän meininkiin ja haluaa antaa mahdollisuuden fasismille, mutta toistaiseksi tästä ei ole näyttöä.

Fasismi ei ole myöskään selitys Venäjän politiikalle. Itse asiassa Itä-Ukrainan sodan myötä Venäjän fasistit ovat ajautuneet ennennäkemättömään kriisiin, koska ne riitelevät keskenään pitäisikö niiden tukea sodassa Ukrainaa vai Venäjää. Perinteiset, etnonationalistiset fasistit tukevat Ukrainaa, koska he näkevät siinä terveen kansallisvaltion taistelemassa rappeutuvaa monikansallista Venäjän imperiumia vastaan. Ortodoksikristittyjen fundamentalistien ja kansallisbolševikkien äärioikeisto taas tukee sodassa Venäjää, molemmat kannattavat imperiumia ilman pyrkimystä etniseen homogeenisuuteen. Venäjän perinteisesti suurin äärioikeiston mielenosoitus on venäläinen marssi 4. marraskuuta, äärioikeiston kriisin takia se keräsi viime vuonna vain 300 osanottajaa, siinä missä ennen kriisiä osanotto oli suurimmillaan jopa 15 000.

Putinin hallinnon 18 vuotta on ollut jatkuvasti kiristyvän valtion kontrollin historiaa. Alkuvuosina Putinilla ei ollut mitään selkeää aattetta, vain puhdas pragmatismi. Sittemmin Putin on valinnut linjakseen konservatiivisen imperiumin ylläpidon, joka on monikansallinen mutta missä ortodoksikristitty uskonto ja venäläisyys ovat etusijalla. Venäjä on silti edelleen selvästi parlamentarismi ja ”demokratia”, tosin autoritaarinen sellainen. Vaalit eivät ole rehelliset, mutta eivät myöskään sellaiset mitä nähdään totalitaristisissa järjestelmissä.

Fasismin käsitteen inflaatio johtaa parlamentarismin historian valkopesuun

Jos Putinin Venäjää sanotaan fasistiseksi, unohtuu helposti kuinka vielä melko hiljattain länsimaissa parlamentarismi on ollut samaan tapaan autoritaarista. Silloin kun länsimaat yrittivät pitää pystyssä huojuvia kolonialistisia imperiumejaan, meno oli vielä paljon rujompaa kuin tämän päivän Venäjällä tai Israelissa. Intiassa Churchill aiheutti nälänhädän, jossa kuoli yli 2 miljoonaa ihmistä. Keniassa hän laittoi yli miljoonan keskitysleireille.

Fasismia voi syyttää monesta rikoksesta, mutta imperialismia se ei aiheuttanut. Fasistit toki pyrkivät luomaat oman imperiuminsa, mutta tässä he eivät onnistuneet. Käytännössä fasismi aiheutti lähinnä imperialismin lopun, erityisesti Aasiassa länsimaat eivät enää koskaan saaneet uudelleen otetta Japanin miehittämistä alueista.

Mikäli kaikkea imperialismia nimitetään fasismiksi, pestään samalla kädet liberaalien rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Imperialismin lisäksi liberaliin parlamentarismiin kuuluvat oleellisesti etniset puhdistukset. Feodalismissa ja absolutismissa on toisarvoista mihin etniseen ryhmään alamaiset kuuluvat. Parlamentaarista kansallisvaltiota perustettaessa etnisyydestä tulee tärkeä kysymys, koska se ratkaisee millä kielellä uudessa valtiossa järjestetään politiikkaan osallistuminen, koulutus ja media. Tämän vuoksi etnisten vähemmistöjen enemmän tai vähemmän väkivaltainen assimilointi alkoi Euroopassa samanaikaisesti parlamentaaristen kansallisvaltioiden perustamisen kanssa. Mikäli Israelin sisäisessä valtataistelussa etnisten puhdistusten kannattajat lopulta voittaisivat apartheidin kannattajat, palestiinalaisten karkotus olisi kaikkia liberaalin parlamentarismin perinteitä noudattava rikos.

Tämän yhteyden takia on säännönmukaista, että länsimaat ovat Syyriassa tukeneet islamistikapinallisia, joiden tukiryhmä on sunniarabien enemmistö. Islamistikapinallisia taas ei tue yksikään Syyrian vähemmistö, turkmeeneja lukuunottamatta. Assadin arabisosialismi edustaa perinteistä elitististä fasismia, kapinallisten radikaalin poliittisen islamin analogia länsimaissa on populistisempi fasismi (toki kapinallisten joukossa oli aluksi myös aidosti demokraattisia voimia, mutta ne on syrjäytetty jo aikaa sitten). Islamistikapinalliset eivät halua Syyriaan parlamentarismia, mutta heitä ja liberaaleja länsimaita yhdistää ajatus enemmistön oikeudesta syrjäyttää vähemmistöt vallasta.

Tämä ei tietenkään tarkota, että fasismi ja liberaali parlamentarismi olisivat yhtä julmia järjestelmiä. Bakunia mukaillen voi sanoa, että epätäydellisinkin tasavalta on (yleensä) parempi kuin valaistuneinkaan fasismi. Mutta tasavaltojen kannattajilla ei ole mitään oikeutta laittaa kaikkia rikoksiaan fasismin piikkiin.

Antti Rautiainen

1) Dan Koivulaakso, Mikael Brunila. Li Andersson: Äärioikeisto Suomessa. Into Kustannus Oy. Helsinki 2012.

 

 

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu