Suomea syövä eliitti

En ole aikaisemmin pitänyt suomalaista ”hyvinvointivaltiota” (lainausmerkeissä, koska monet voivat pahoin) kestävänä järjestelmänä. Mielestäni se on ollut hutera kompromissi. Suomen suuret varallisuuserot on mahdollistanut lupaus jatkuvasta kasvusta, joka toisi ennen pitkää jokaiselle jotain, vaikkakin toisille enemmän kuin muille. Olen uskonut, että talouskasvun taittuessa luonnon kantokyvyn rajoitteisiin, suomalainen järjestelmä ei voi enää pysyä kasassa ja yhteiskuntaluokat ajautuvat törmäyskurssille. Mikäli tämän tulevan konfliktin voittaisi eliitti, siirryttäisiin jonkinlaiseen fasismiin. Mikäli sen voittaisi työväenluokka, antiautoritaarinen sosialismi voisi saada mahdollisuuden.

Nykyään en enää pidä tätä kehityskulkua itsestäänselvänä, päinvastoin. Jatkuva talouskasvu tulee loppumaan, mutta uskon ettei tämä itsessään tuhoa suomalaista järjestelmää. Suomen työväenluokan kollektiivisessa muistissa fossiilisten energialähteiden mahdollistama lähes keskeytymättömän talouskasvun aika tulee todennäköisesti näyttäytymään menetettynä kulta-aikana, johon pyritään palaamaan aina uudestaan ja uudestaan.

Itse asiassa tämä menneisyyteen haikailu on ilmeistä jo nyt, vaikka talouskasvu saattaa jatkua vielä muutaman vuosikymmenen ajan. Yhteiskunnallinen utopia jota minua 20 vuotta nuorempien puheenvuoroissa useimmin kaivataan ei ole täysautomatisoitu avaruusluxushomokommunismi tai anarkismi, vaan Tarja Halosen paluu. Siksi uskon, ettei Suomen työväenluokka vaadi radikaalia järjestelmämuutosta, vaikka sen tulot ja tulonsiirrot laskisivat 5%, 20% tai 50%. Järjestelmämuutos ehkä kiinnostaisi mikäli kaikki romahtaisi, mutta täydellisen romahduksen jälkeen ei ehkä ole jäljellä mitään minkä päälle rakentaa utopiaa.

Toisin on Suomen eliitin laita. Se on herännyt talouskasvun loppumiseen, eikä ole tyytyväinen nykyiseen palaansa kakkua. Eräänlaiseksi oikeiston viralliseksi äänitorveksi on vakiintunut Jari Ehrnrooth, joka itsenäisen asemansa vuoksi voi sanoa asioita joita Kokoomus, EK tai edes Libera ei uskalla sanoa. Viimeksi maanantaina Ehrnrooth toitotti tyytyväisenä hyvinvointivaltion loppua. Päivi Uljas ehti jo todeta, ettei kolumnissa ole varsinaisesti mitään uutta, uutta on vain se että näitä näkemyksiä ei voi esittää yhtä laajasti kuin 50-luvulla.

Ehrnrooth perustelee hyvinvointivaltion loppua toisaalta rahoituskriiseillä, ja toisaalta moraalis-aatteellisin argumentein. Ensimmäinen argumentti ei kestä kriittistä tarkastelua lainkaan. Suomi on fiskaalisesti maailman vakaimpia maita. Talouskriisit ovat olleet kapitalismissa väistämättömiä aina, myös kymmenien vuosien ajan ennen mitään hyvinvointivaltiota. ”Kestävyysvaje” on kiistanalainen ideologinen konstruktio, mutta pessimistisimmätkin arviot siitä ovat alle 10% Suomen kansantuotteesta. Vaikka käsitteen ja pessimistisimmän arvion hyväksyisi sellaisenaan, ei järjestelmää kokonaisuudessaan pitäisi heittää roskikseen.

Ehrnroothin moraalisia ja aatteellisia argumentteja ei voi kumota, koska ne eivät perustu tosiasioihin vaan maailmankatsomukseen. Joko kannatat tulonsiirtoja ja julkisia palveluita, tai vastustat niitä. Jos vakaumuksesi mukaan yksilö on itse vastuussa sairauksistaan, on hyödytöntä perustella miksi näin ei ole.

Eliitin arvojen moottori on eliitin oma etu. Tulonsiirtojen ja julkisten palveluiden todellinen ongelma eliitin näkökulmasta ei ole että ne ”tekevät ihmisistä epävapaita valtion alamaisia” tai että ”vastuu ei ole yksilöllä”, vaan että ilman tulonsiirtoja ja julkisia palveluita eliitillä olisi enemmän, ja kaikilla muilla vähemmän. Ehrnrooth ei itse ole varsinaista eliittiä eikä välttämättä edes ylempää keskiluokkaa, mutta oikeistolainen kuvittelee aina nousevansa eliittiin mikäli hän ei joutuisi maksamaan veroja.

Vaikka Suomeen iskisi mikä tahansa eko- tai geopoliittinen katastrofi, työväenluokka todennäköisesti haluaa ensimmäisen mahdollisuuden tullen palata 80-luvun tai viime vuosikymmenen kuviteltuun kulta-aikaan. Tahdosta se ei tule jäämään kiinni, organisaatiosta mahdollisesti tulee. Voi olla, että Suomen työväenluokalla pian enää ole organisaatiota joka mahdollistaisi suomalaisen järjestelmän puolustamisen. Esimerkiksi Venäjällä pohjoismainen malli on todennäköisesti suosituin vaihtoehto, mutta siellä ei ole organisaatiota joka pystyisi ajamaan sen läpi. Voi siis olla, että Suomen ja koko Länsi-Euroopan järjestelmä on huomenna sitä mitä Venäjä on jo tänään.

Eliitti taas ei halua säilyttää suomalaista järjestelmää, eikä palata siihen kriisien jälkeen. Ainoa voima jolla on lyhyellä, tai edes keskipitkällä aikavälillä realistisia mahdollisuuksia tuhota suomalainen järjestelmä on oma kotimainen eliittimme.

Antti Rautiainen

 

anttirautiainen
Helsinki

Influensseri, elämävalmentaja ja motivaatiopuhuja.
https://linktr.ee/arautiainen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu