Antti Rautiainen

Suora toiminta voitti parlamentarismin, jälleen

Marraskuun alussa hallitus perui ehdotuksensa pienten yritysten helpommasta irtisanomimenettelystä, ja viime viikon maanantaina SAK:n johto ilmoitti, ettei työtaistelutoimille ole enää tarvetta.

Kamppailu näytti päättyvän tussahtaen, koska hallitus sai silti läpi kirjauksen, jossa yrityksen koko otetaan huomioon arvioitaessa irtisanomisten perusteita. Mutta lopputulos oli muodollisuus, johon suostuttiin ettei Sipilän hallitus olisi menettänyt täysin kasvojaan. Asiantuntijat ovat pääosin sitä mieltä, ettei lain lopullinen muoto tule muuttamaan mitään nykytilanteeseen verrattuna.

Ay-liike pyyhki siis hallituksella ja eduskunnan porvarillisella enemmistöllä lattiaa. Ay-liike teki sen mitä vuosien 2015-2017 joukkovoima-mielenosoitukset ja kansalaisaloite aktiivimallia vastaan eivät pystyneet tekemään, eli voittivat Sipilän hallituksen. Samalla tuli jälleen kerran todistettua, että taloudellisia vahinkoja tuottava suora toiminta on huomattavasti tehokkaampi vaikutuskeino kuin mielenosoitukset, vetoomukset ja kansalaisaloitteet.

Omassa somekuplassani tätä historiallista voittoa juhlittiin kovin vähän. Selvästi ay-liike koetaan instituutioksi joka on meille itse itsemme työväenluokan edustajiksi nimittäneille aktivisteille etäinen. Se neuvotteli kabineteissa kapulakielisen ratkaisun, jonka voi päätellä voitoksi vain työlakijuristi.

Aktivistit, vasemmisto ja sosialistit rakastavat häviöitä  ja uhriutumista niin paljon, että jokainen voitto joka ei ole totaalinen maailmanvallankumous pitää aina kääntää häviöksi. Julistamme aina, että saavutus on laiha kompromissi, ja jyrkempi linja olisi saavuttanut enemmän. Lisäksi viimeisen kolmen vuoden aikana hallitukselta on tullut turpaan niin paljon, että nyt saavutettu voitto tuntuu olevan liian vähän ja liian myöhään. Mutta joka tapauksessa ay-liike osoitti, että se pystyy johonkin mihin esimerkiksi eduskunnan oppositio ei pysty alkuunkaan.

Viime vuosikymmenellä monet globalisaatio- ja prekarisaatioliikkeessä aloittaneet aktivistit turhautuivat mielenosoittamiseen, ja alkoivat etsiä muita vaikutusmahdollisuuksia. Enemmistölle silloisista ”autonomeista” puolueet (vihreät ja vasemmistoliitto) olivat kiinnostavampia kuin ay-liike, jälkimmäiseen heistä päätyi vain muutama 1).

Työstäkieltäytyjäliitto aloitti alkuvuodesta 00-luvun liikkeen tyylisen toiminnan. Työstäkieltäytyjäliittokaan ei ole ollut innostunut ay-liikkeestä, eikä se ole järjestänyt mielenosoituksia Sipilän hallituksen politiikkaa vastaan. Sen sijaan se on organisoinut mielenosoituksen SAK:ta vastaan, teemalla ”SAK on työväen vihollinen”.

Näkisin, että syy miksi Työstäkeiltäytyjäliitto ja monet muut aktivistit eivät juhli hallituksen tappiota on paljolti tuotanto- ja luokkarakenteessa. SAK edustaa ensisijassa palkkatyöläisiä säännöllisissä työsuhteissa, mutta monet aktivistit ainakin yrittävät olla itsensätyöllistäjiä. Monet 00-luvun aktivistit päätyivät puolueisiin ay-liikkeen sijasta yksinkertaisesti siksi, että joko heidän työnkuvassaan ei ole ammattiyhdistystä, tai alansa puolesta heidän ay-järjestönsä olisi kokoomuksen ay-siipi Akava.

SAK ja demarit ovat tehneet parhaansa, että itsensätyöllistäjien asema esimerkiksi työttömyysturvan suhteen olisi palkkatyöläisiä tukalampi. Syy on sosiaalidemokraattien johdonmukainen ortodoksimarxilainen linja. He uskovat, että ihmisten siirtyminen palkkatyöstä itsensätyöllistäjiksi johtaa pikkuporvarillisen tietoisuuden kehittymiseen, ja proletaarisen luokkatietoisuuden murenemiseen.

Tämä näkemys on niin vanhanaikainen, ettei sitä kukaan avoimesti puolusta. Siitä ovat julkisuudessa irtisanoutuneet vaikkapa Timo Harakka ja Li Andersson. Mutta ainakin viimeviikon perusteella Marx oli oikeassa, ja Harakka, Andersson ja Työstäkieltäytyjäliitto ovat väärässä. Itsensätyöllistäjillä ei ole sellaisia taloudellisia painostuskeinoja ja solidaarisuutta mitä Sipilän hallitus pelkäisi, eikä tule välttämättä koskaan olemaan. Mikäli kaikki olisivat itsensätyöllistäjiä, porvarit tekisivät mitä huvittaa.  SAK:ta Sipilän hallitus sen sijaan pelkää.

On totta, että ay-liike on myös antanut paljon periksi, ja pystyy lähinnä kompromisseja tekeviin torjuntavoittoihin. Lisäksi Suomen ay-liike on ollut melko ponneton ajamaan työttömien asiaa, mikä on raskauttavaa koska mikä tahansa ay-liikkeen saavutus saattaa lisätä työttömyyttä. Kun Antti Rinteestä tulee todennäköisesti pääministeri ensi keväällä, ay-liikkeen demarijohto vaipuu horrokseen ja Rinne pystyy halutessaan tekemään kaikki ne uudistukset joista Sipilä on joutunut perääntymään. Ay-liike on Suomessa ulkoparlamentaarinen ja laajasti suoraa toimintaa käyttävä voima vain silloin kun demarit ovat oppositiossa. Nämä ovat todellisia ongelmia, mutta niihin voi yrittää vaikuttaa ilman irtisanoutumista ay-järjestöistä.

Oma toimeentuloni on myös silppua jossain lyhyiden työsuhteiden ja itsensätyöllistämisen välimailla, eli kuulun siihen samaan ”uuteen luokkaan” jonka etuja ajamaan vihreät, autonomit ja Työstäkieltäytyjäliitto ovat syntyneet, ja jonka päälle demarit ja ay-liike jatkuvasti kusevat. Mutta kun katson mistä politiikasta tämä luokkani innostuu, kuinka tehokkaasti se järjestäytyy ja mitä puolueita se äänestää, minusta usein tuntuu että ansaitsemme kaiken sen mitä demarit ja ay-liike meille tekevät.

Antti Rautiainen

1) Tapahtumista tarkemmin kirjassa Suoraa toimintaa.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset