Antti Rautiainen

Valkoisten heteromiesten syyllisyydestä

Kulttuurisen appropriaation keskustelussa (esim. 1, 2) tulee usein esille, mikä erottaa anarkistisen analyysin laajemmasta “uusvasemmistolaisuudesta”. Jälkimmäinen jakaa ryhmät sorrettuihin ja sortajiin (värilliset vs. valkoiset, naiset vs. miehet, työväenluokka vs. kapitalistit, lgbtqi vs. heterot jne.), ja pitää keskeisenä pitää sorrettujen puolta sortajia vastaan. Anarkismi taas kritisoi ennemminkin yleisiä hierarkisia rakenteita, ja näkee roolit näissä rakenteissa dynaamisempina. "Vasemmistolaisessa" diskurssissa nationalismi voi olla voimauttavaa, anarkistisessa diskurssissa ei koskaan. 

Tietysti anarkistit eivät ole tästä asiasta paljoa sen yksimielisempiä kuin mistään muustakaan. Nykyaikainen anarkismi on saanut paljon vaikutteita uusvasemmistolaisuudesta, ja monet anarkistiryhmät, esimerkiksi Yhdysvaltalainen Anarchist People of Color  ovat selvästi tässä suhteessa ennemminkin "vasemmistolaisessa" (tai tarkemmin sanottua anti-imperialistisessa) kuin anarkistisessa diskurssissa. Eikä näin pelkästään nykyään – Mihail Bakunin oli tunnetusti valmis liittoutumaan kenen tahansa kanssa oman aikansa imperialisteja vastaan. 

Anarkistien nationalismin vastaisuus oli ehkä johdonmukaisinta 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana, mutta tuon ajan kirjoittajista esimerkiksi Lucy Parsons (joka oli sekä nainen, että värillinen) meni toiseen äärimmäisyyteen, redusoiden kaiken rasismin ja seksismin työväenluokan ja pääoman ristiriitaan, mikä mielestäni kertoo ortodoksisen marxilaisuuden vaikutuksesta hänen ajatteluunsa. Johdonmukaisemmin anarkistien nationalismin vastaisen linjan muodosti Rudolf Rocker kirjassaan “Nationalismi ja kulttuuri” 1930-luvulla. 

Tuon ajan anarkistien enemmistö suhtautui yhtä kriittisesti myös feminismiin, esimerkiksi Emma Goldman ja espanjalainen anarkistinen naisjärjestö Mujeres Libres pitivät feminististä liikettä täysin porvarillisena, reformistisena ja turhana. Heidän mielestään oli hyödytöntä nostaa esiin yhtä vastakkainasettelua ilman yleistä hierarkioiden kritiikkiä.

Toisin kuin monet näistä viime vuosisadan alkupuolen toimijoista, en pidä feminististä, anti-imperialistista, post-kolonialistista yms. diskurssia roskana, vaan monin osin varteenotettavana kritiikkinä. Mutta yhdessä kohdassa teen selkeän rajanvedon, ja se on kysymys kollektiivisesta syyllisyydestä. Idea kollektiivisesta syyllisyydestä on mielestäni täysin yhteensopimaton anti-autoritäärisen ajattelun kanssa.

En tietenkään halua kieltää historian, kulttuurien ja yhteisöjen olemassaoloa, niillä on merkitystä – en tue liberalismia, jonka mukaan ihmisyhteisö koostuu sopimuksia keskenään tekevistä, tyhjiössä poukkoilevista yksilö-atomeista. Suomen valtion kolonialistiset projektit Lapissa ja sodan aikana Itä-Karjalassa olivat vaatimattomia suurvaltoihin verrattuina, mutta maantieteellisen sijaintinsa ja metsävarojensa ansiosta suomalaiset hyötyivät valtavasti länsimaiden imperialismista, joka on myös Suomen nykyisen hyvinvoinnin perusta. Myös yksilötasolla valkoisuus, mieheys ja heterous tarjoaa minulle paljon etuja.

En silti tunne syyllisyyttä mistään pahasta, mikä joku toinen valkoinen heteromies on joskus jollekin tehnyt. Tietysti on myös totta, että joka kerta kun käytän hyväkseni jotain saamaani syntymäetua (esimerkiksi kävellessäni Kaisaniemen puiston läpi yöllä), luon myös uudestaan olemassaolevia valtarakenteita. Mutta argumentointi joka perustuu moralismiin ja syyllistämiseen on mielestäni yleensä tarkoitettu ennemminkin jonkinlaisten uusien valtarakenteiden luomiseen, kuin vanhojen purkamiseen. Jälkimmäiseen tarkoitukseen se on usein tehotonta, ensimmäiseen hyvinkin tuloksellista – nykyään eräät ihmiset Yhdysvalloissa saavat elantonsa pitämällä luentoja keskiluokkaisille valkoisille siitä, miten he voisivat käyttäytyä vähemmän “valkoisesti”. 

Tämä ei tarkoita, että vetäisin herneen syvälle nenääni jos joku ilmoittaa, että tämä ja tämä kommenttini loukkaa esimerkiksi transihmisiä. Toki on harmillista joutua nolatuksi yksityisesti tai julkisesti, mutta on täysin relevanttia huomauttaa mokailuista niin kauan kuin mokan tekee minä yksilönä, eikä minä osana jotain kuviteltua kollektiivista subjektia. Suoraan sanoen en viitsi kauheasti päätäni vaivata sillä, milloin tekemiseni, sanomiseni tai kirjoittamiseni loukkaavat jotakuta tai ylläpitävät jotain valtarakenteita, koska en usko yksilön vaikuttamiseen vaan yksinomaan kollektiiviseen joukkotoimintaan. Mutta toki reagoin jos joku osoittaa minulle omat virheeni, ja pyrin korjaamaan ne vastaisuudessa. 

1960-luvulla silloisten siirtomaiden itsenäistyessä “myönteisen nationalismin” retoriikka vaikutti länsimaiden sisäisten diskriminaation vastaisten liikkeiden retoriikkaan, ja käsitteet kuten “black power” ja “gay pride” vakiintuivat siinä määrin, etteivät ne enää länsimaissa juurikaan herätä ihmetystä, vaikka on vaikea kuvitella, missä yhteydessä vastaavasti “white power” tai “white pride” voisi olla mitenkään emansipatorinen konsepti. Länsimaissa anarkismi on yleensä osa “vasemmistoa”, jolla on valtava historiallinen perintö, ja usein tämä perintö on oikeastaan ainoa asia mikä pitää “vasemmistoa” hengissä.

Mutta usein länsimaiden anti-imperialistiset, feministiset, queer yms. liikkeet kuvittelevat, että tämä heidän kokemuksensa on jotenkin universaali, vaikka se ei ole. Yhdysvaltain POC-aktivisteille Oranin   ja Zanzibarin   verilöylyt eivät merkitse yhtään mitään. Myös Jugoslavian sisällissodan julmuuksien historiallinen konteksti, eli ne syyt miksi Bosnian serbien enemmistö ei halunnut, eikä vieläkään halua hyväksyä asemaa kansallisena vähemmistönä, ovat heille täysin tuntematon teema. Sen sijaan Itä-Euroopan anarkisteille on heidän omien kokemuksiensa pohjalta päivänselvää, että entispäivän sorretuista voi käden käänteessä tulla tämän päivän sortajia, jos sorrettujen vastarintanta ei kyseenalaista valtarakenteita yleisesti. Ja on hyvin vaikeaa selittää Itä-Euroopan anarkisteille, miksi heidän pitäisi osoittaa solidaarisuutta millekkään sorrettujen ryhmälle, joka ei jaa tätä samaa ymmärrystä. 

Käytännössä tämä heijastuu esimerkiksi Itä-Euroopan anarkistien suhtautumiseen lgbt-liikkeeseen. Heidän on vaikeaa ymmärtää, miksi heidän pitäisi tukea liikettä, joka esimerkiksi haluaisi haluaisi presidentiksi jonkun homon, vaikka tämä pitäisi tarpeellisena länsimaisten suurvaltojen iskuja johonkin kaukaiseen maahan epäiltyjen terroristien ja heidän perheenjäseniensä murhaamiseksi.











Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän jukkav kuva
Jukka Väisänen

Mustavalkoistaminen on myrkkyä. Vihertäminen tervehdyttää.

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Näkemyksesi on hyvin pohdittu ja esitelty. Nostat oikeastaan ainoana vastustettavana asiana esille syyllistämisen. Onko tämä harkittua, vai noudatteletko yleistä keskustelupiirin ilmanalaa tiedostamattasi? Onko siis syyllistäminen ja syyllisyyden tunteen kokeminen merkittävä ideologinen ongelma yhteiskunnassa?

Käyttäjän anttirautiainen kuva
Antti Rautiainen

Ei, lähinnä se vain voi joskus vaikeuttaa omaa asiaa.

Matias Gerlich

Lucy Parsons on niitä radikaalivallankumouksellisia jotka historia (lue: USA:n liittovaltion poliisi FBI ja sekä poliittinen eliitti) on halunnut unohtaa. Parsonsin raivoisaa hyökkäystä aikansa taloudellista ja poliittista eliittia vastaan on täysin mahdotonta tämän ajan perspektiivistä ymmärtää ellei tajua millaisessa "helvetin kolossa" esim. Chicagon työläiset (joista huomattava osa oli vasta maahanmuuttaneita siirtolaisia) elivät silloin kun Parsonsin pariskunta muutti Ku-Klux-Klania ja etelävaltioiden terroria pakoon tuohon kaupunkiin. Tuo kaupunki eli vaihetta joka on verrannollinen moniin nykyisin rajussa kasvussa oleviin aasialaisiin, latinalaisamerikkalaisiin ja afrikkalaisiin kaupunkeihin.

Minä kyllä ymmärrän miksi Lucy Parsons ei edes halunnut puhua omasta etnisestä taustastaan. Syyt on samat kuin joitakin vuosia sitten kuolleella historioitsija Theodore W. Allenilla. Allen kielsi muita ihmisiä puhumaan hänestä "valkoiseen rotuun kuuluvana" yksilönä. Molemmat vasemmistolaiset harvinaisen terävästi ajattelevat näkivät koko rotu- ja sukupuolikysymyksen pelkkänä kusetuksena jolla pyritään sumuttamaan porukkaa olemaan näkemättä että päämaalitauluna oli hallitsevalla aika pienellä eliitillä rakentaa roduista ja sukupuolinormituksista puskuri eliitin ja massojen välillä. Allen selvitti asian aika juurta jaksaen kirjassaan "The Invention Of The White Race" ("Valkoisen rodun keksiminen")

http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#valkoi...

"Allenin mukaan avain rotusorron ymmärtämisessä löytyy ”sosiaalisesta puskurista” joka Virginiassa luotiin valkoisista. Niihin ei kuulunut mustat ja mulatit. Sen sijaan Karibialla jossa oli kertakaikkisen liian vähän valkoihoisia sama menetelmä toimi hieman toisin. Siellä mulatit (sekä joissakin tapauksissa jopa käytännössä mustat) saattoivat nousta puskuriksi eliitin ja massojen välille. Käytännössä eliitti siis tarvitsi ”keskiluokan” patoamaan alhaalta tulevaa painetta, joista Baconin kapina, sekä lukuisat muut vastaavat kautta Amerikan mantereen olivat aina hallitsevaa luokkaa uhkaamassa. "

Lucy Parsonsin elämästä ja toiminnasta kiinnostuneille linkki:

http://joanofmark.blogspot.com/2011/09/lucy-parson...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset