Antti Rautiainen

Hirtä muumipeikko eläinten, luonnon ja suvaitsevaisuuden puolesta

Oli aika, jolloin pyrin ehdottomasti sisältöön ilman mitään muotoa. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei muodosta ja symboleista ei voi päästä eroon, koska ei ole mitään muuta tapaa kommunikoida sisältöä. Tämän vuoksi on pakko yrittää ymmärtää asioiden estetiikkaa, vaikka se on minulle edelleenkin täysin vieras aihe. Mutta joskus on mentävä omalle epämukavuusalueelleen, vaikka se johtaisikin naurunalaiseksi joutumiseen.

 

Minun olisi pitänyt ymmärtää tämä jo kauan sitten, mutta viimeistään nämä kaksi Timo Hännikäisen kaksi presidentinvaaleja koskevaa kirjoitusta (1, 2) vakuuttivat minut aiheen olennaisuudesta. Toisessa kirjoituksessa Hännikäinen arvioi ehdokkaita, ja tekee päätöksensä yksinomaan muodon perusteella. Ensimmäisessä hän hyökkää Haaviston edustamaa “hyvyyttä” vastaan: “En myöskään halua nähdä sitä hyvien, edistyksellisten ihmisten itsetyytyväistä voitonriemua, joka Haaviston voitosta seuraisi”.

 

Kiva on hyvän muoto

 

Kirjoituksessaan Hännikäinen puhuu “hyvyydestä” provosoivasti muotona, ilmeisen tarkoituksellisesti. Mielestäni taas on tärkeää eroitella “hyvyyden” sisältö ja muoto, riippumatta siitä uskommeko me mihinkään objektiiviseen, universaaliin “hyvyyteen”. Mietin edelleen, miksi minun pitäisi kutsua hyvän muotoa, mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt kutsua sitä “kivaksi”.

 

“Hyvää” ovat maailmanrauha, luonnon monimuotoisuus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. “Kivaa” ovat pandanallet, muumipeikko, Dalai-Lama ja Pekka Haavisto, ja kaikki muut symbolit jotka edustavat “hyvää”, riippumatta siitä onko näillä symboleilla oikeasti mitään tekemistä edustamiensa asioiden kanssa. “Moraali” on sitä mikä joku yhteisö pitää hyvänä ja oikeana käytöksenä, ja “moralisti” on henkilö joka jankkaa tästä kyllästymiseen asti. Moralistin erityistapaus, jonka moraali yhtyy vallitsevan valtio- ja yhteiskuntajärjestön moraaliin, on “yhteiskunnan tukipilari”, lyhennettynä “tukari”.

 

Kiva ärsyttää minua varmaan yhtä paljon kuin Hännikäistäkin. Järkeni kuitenkin sanoo, ettei kiva ole aina pahasta. Kiva on pahasta vain silloin, kun se edustaa tekopyhyyttä ja teeskentelyä, ja mahdollistaa ihmisten huijaamisen, harhauttamisen kivan avulla sellaisten asioiden taakse, joissa ei ole mitään hyvää. Käytännön esimerkkejä tästä olen esitellyt taannoisessani kirjoituksessani “Vihreä Sota” . Kivan väärinkäyttö on mielestäni yhä ajankohtaisempi ongelma – propaganda on tuhansia vuosia vanha ilmaisutaidon laji, mutta viimeisten vuosisatojen aikana propagandan taide on ottanut hurjia askeleita eteenpäin. Ihmisten älyllinen kapasiteetti ei ikävä kyllä ole pysynyt tämän kehityksen perässä.

 

Näin ollen on melko luonnollinen puolustusreaktio, jos kaikki kiva ärsyttää - näin voi jo lähtökohtaisesti ehkäistä huijatuksi tulemista. Osa kivasta ärsyttää vain jossain määrin – tähän kuuluvat esimerkiksi Vartiotorni-lehden kuvasto ja blogit, jotka sisältävät vinkkejä energiansäästöstä ja muista arkipäivän ympäristöteoista. Aivan erityisesti ärsyttävät kivat yritykset edistää eläinten oikeuksia, esimerkiksi rankkaa myötähäpeää aiheuttava heiluminen kaupungilla joksikin eläimeksi pukeutuneena. Vähemmän kiva eläinoikeusestetiikka, kuvat nyljetyistä ketuista ja tehotuotannosta ärsyttävät tosin aivan yhtä paljon.

 

Ei tietenkään ole ympäristö- eikä eläinoikeusliikkeen syy, että niiden muotokieli on niin ärsyttävää. Eläinoikeusliikettä on helppo syyttää epä-älyllisyydestä, mutta totuus on, että liikkeen aihepiiri on epä-älyllinen myös objektiivisesti. Kysymyksenasettelu siitä saako eläimiä tappaa ruuaksi tai vaatteeiksi on ymmärrettävä jo noin nelivuotiaalle, eikä ihmisen pidä olla paljon tätä vanhempi, kun hän on jo kykenevä muodostamaan asiaan jonkinlaisen kannan.

 

Mutta tämä epä-älyllisyys ei ole eläinten syy, eikä heidän tulisi siitä kärsiä. Tietysti minkä tahansa asian voi pukea älylliseen muotoon, voi järjestää seminaareja tuotantosuhteen murroksen vaikutuksesta länsimaisen sivilisaation eläinsuhteen kehittymiseen, mutta ovatko nämä tehokkaampi tapa edistää asiaa, kuin loputtomasti itseään toistaava jankkaava moralismi tai tissien näyttäminen? Tuskin.

 

Kivan vastakohta on törky eli roskakulttuuri

 

Roskakulttuuria edustavat esimerkiksi pissa- ja kakkaleikit, sarjamurhaajat, Jerry Springer-show, anaaliseksi, natsit, Johnny Watersin varhaistuotanto, Alibi-lehti, Charlie Manson, pedofiilit, Big Brother-julkkikset, saatananpalvojat, porno ja muumipeikon hirttäminen. Listallani on tarkoituksella aidosti vahingollisia ilmiöitä harmittomien ja huvittavien rinnalla, sen korostamiseksi että kyse on yksinomaan muodosta, eikä sisällöstä.

 

Törky riippuu ajasta ja viiteryhmästä. Kenties monille suomalaisille Vesa Keskinen on vain yrittäjä, mutta urbaanille intelligentsialle hän edustaa roskakulttuuria jo pelkästään pukeutumisensa ansiosta. Monet asiat jotka olivat vielä 30 sitten vankasti törkyisen alakulttuurisia, kuten tatuoinnit ja metallimusiikki, ovat jo lähes täysin menettäneet entisen roska-arvonsa.

 

Ala-, korkea-, matala-, valta- ja vastakulttuurin, kivan ja roskakulttuurin suhde on monimutkainen. Alakulttuuri on jonkun yhteisön osan omaleimainen kulttuuri. Alakulttuuri on vastakulttuuri, jos se on suuntautunut vallitsevaa kulttuuria vastaan – joko muodollisesti, sisällöllisesti tai sekä että. Kaikki roskakulttuuri ei kuitenkaan ole vastakulttuuria – roskakulttuuri voi myös olla valtakulttuuria, joka on jollakin tavalla liian valtakulttuuriomaista, jotenkin niin vulgaaria ja banaalia, että lähes kaikki katselevat sitä hieman alentuvasti ja naureskellen. Tällaista roskakulttuuria edustavat Tuksu ja Matti Nykänen. Valtakulttuuri on ikäänkuin keskustaa, josta etääntyvät ääripäät lähestyvät toisiaan ja joskus myös leikkaavat. Mutta vastakulttuureille on myös leimallista tietynlainen snobismi, jonka ansiosta ne yleensä haluavat ylläpitää tiettyä hajurakoa roskakulttuuriin – ja joskus löytävät tämän ansiosta yhteisen kielen korkeakulttuurin kanssa, joka taas on vuorostaan myöskin alakulttuuri, mutta ei missään nimessä vastakulttuuri. Matalakulttuuri taas on kaikki se mikä ei ole korkeakulttuuria, roskakulttuuri on vain yksi matalakulttuurin osa-alue.

 

Hyvä esimerkki näiden kaikkien monimutkaisesta suhteesta on Hännikäinen itse. Hännikäinen positioi itsensä konservatiiviksi, hän ihailee korkeakulttuuria ja halveksuu suurinta osaa matalakulttuurista. Mutta kirjoittamalla kirjan puutteessa olemisesta hän vangitsi itsensä roskakulttuurin alueelle, jossa hän tulee olemaan hautaansa asti. Hännikäinen tullaan ikuisesti muistamaan sinä tyyppinä joka oli puutteessa, aivan kuten Teemu Mäki tullaan muistamaan ikuisesti kissantappajana ja Rakel Liekki tullaan muistamaan ikuisesti pornostaan. Hännikäisestä ei ikinä voi tulla presidenttiä tai ministeriä. Ja tällaiset lopulliset valinnat ovat kunnioitettavia. Muistan Hännikäisen hänen anarkisti-ajoiltaan viidentoista vuoden takaa, jolloin hän oli mitättömyys. Tai ehkei sentään mitättömyys, mutta ainakin koominen hahmo, taidelukiolaisen karikatyyri. Nyt hänestä on minulle täysin yllättäen tullut erinomainen bloggaaja ja mielenkiintoinen kirjailija, tämä on myönnettävä vaikka olenkin hänen kanssaan kaikesta eri mieltä. Häviö aatteelle, voitto yksilölle ja kulttuurille.

 

Huvittavaa, että Hännikäinen tuntuu halveksuvan toista roskakulttuurin merkkihenkilöä, Valerie Solanasia. Hännikäistä siteeraavat miesliikkeen aktivistit pitävät Solanasia demonisena pahana, vaikka he ovat tavallaan kolikon kaksi puolta. Solanasia voi tietysti lukea monella tavalla, mutta minusta hänen S.C.U.M – manifestonsa on myös allegoria katastrofaaliselle parisuhteelle. Sillä on varmasti ollut terapeuttista merkitystä monelle huonosta suhteesta toipuvalle naiselle. Hännikäisen “Ilman” taas kertoo siitä realistisimmasta, ja usein ainoasta todellisesta vaihtoehdosta, joka meillä on parisuhteille. Tietysti Solanas on enemmän tosissaan kuin Hännikäinen, mutta harva kiinnostuu kenestäkään joka kirjoittaa pelkästään ironisesti ja läpällä.

 

Roskakulttuurin merkitys politiikassa

 

Ensi näkemältä voi vaikuttaa, että nykyään enää mikään ei shokeraa, ja että roskakulttuuri on sulautunut osaksi valtakulttuuria ja kuollut. Mutta todellisuudessa vastakkainasettelu roskakulttuurin ja kivan välillä on kaikkea muuta kuin ohi. Sen huomaa tarkkailemalla roskakulttuurin roolia yhteiskunnassa.

 

Suomessa on paljon ihan kansainvälisestikin kovan tason roskakulttuurisia toimijoita – Vesa Keskisen lisäksi esimerkiksi Frederik, Jussi ja Saana Parviainen sekä jo mainitut Matti Nykänen ja Tuksu. Silti kukaan heistä ei ole menestynyt politiikassa, eduskuntaan päässeet roskakulttuurin edustajat ovat lähes aina jääneet yksinäiseen pellen rooliin. Tony Halme ei tätä kestänyt ja tuhoutui. Ja kun roskakulttuuri vihdoin vyöryi eduskuntaan joukolla, perustettiin kuuden puolueen hallitus, kaikkien ihmisten, kääpiöiden ja haltijoiden viimeinen liitto pimeyden voimia vastaan. Mutta ovatko nämä kuvitellut pimeyden voimat oikeasti Soinin EU- ja Halla-Ahon maahanmuuttajalinja, vaiko sittenkin Teuvo-Kike-Veltto akseli?

 

En halua liioitella roskakulttuurin nousua politiikkaan – toistaiseksi sen edustajille on jaettu oikeata vaikutusvaltaa hyvin niukasti, suurimmalle osalle nykyisistä vallanpitäjistä tämä olisi vastenmielisin mahdollinen skenaario. Lisäksi roskakulttuurin kova ydin pysyy tiukasti edustuksellisen politiikan ulkopuolella – jälkimmäisen (muotonsa puolesta) radikaaleimmatkin toimijat voivat käyttää sitä vain hyvin keveinä annoksina.

 

Edesmennyt “Suomen Valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoin on todennäköisesti Suomen kaikkien aikojen ansioikkain roskakulttuurin toimija. Kuin varsinainen roskarenesanssinero, hän toimi aktiivisesti niinkin erilaisilla roskan alueilla kuten natsismi, okkultismi ja porno. Siitoimen maine on hänen kuolemansa jälkeen vain kasvanut. Minäkin tunsin hänet lähinnä vain natsina, kunnes etsimällä hakukoneella kuvia muumipeikon hirttäjäisistä törmäsin tähän jonkun vanhan natsin ylläpitämään blogiin, joka sisältää vanhoja lehtileikkeitä ja muuta mielenkiintoista. Ikävä kyllä ei kuitenkaan kuvia hirtetystä muumipeikosta. Vaikka blogi on hieman kuivakka ja kirjoittaja usein toistaa itseään, hän kuitenkin tekee roskakulttuurihistoriallisesti hienoa ja arvokasta työtä.

 

Näistä ansioista huolimatta, Siitoin on yksi Suomen historian vähiten uskottavimmista poliittisista toimijoista. Miksi Siitoimen roska-uskottavuus oli kääntäen verrannollinen poliittiseen uskottavuuteen? Miksi menestys roskakulttuurissa ei tuonut Siitoimelle menestystä politiikassa? Oliko hänen epäonnistumisensa syy päihteet ja perheongelmat, oliko hän liiaksi edellä aikaansa, vai uppoutuiko hän yksinkertaisesti liian syvälle roskan maailmaan? Toivottavasti tulevaisuuden roskakulturologit löytävät vastaukset näihin tärkeisiin avoimiin kysymyksiin, joiden edessä tiede on toistaiseksi voimaton.

 

Siitoin ei ole ainoa Suomen äärioikeiston roska-uskottava toimija, esimerkiksi Mark Parlandin “Elämäni SUPON varjossa”-elokuvasarja nauttii nykyään vankkaa kulttisuosiota. On varmasti paljolti Parlandin, Siitoimen ja “Arjalaisen Germaaniveljeskunnan” johtajan Väinö Kuisman ansiota, että suomalainen äärioikeisto polki paikallaan 1970-luvulta 2000-luvun alkupuoliskolle, ja että vieläkin moni kuvittelee kaikkien suomalaisten natsien olevan vastaavia koomisia ja melko vaarattomia hahmoja, mikä ei kuitenkaan ole asian todellinen laita.

 

Voiko roskakulttuuri tuoda menestystä politiikassa?

 

Tämän päivän Venäjällä ainakin voi, voisin tuoda lukemattomia esimerkkejä – mutta ehkä tämä kuva kertoo jo tarpeeksi:

Kuvassa on “Venäläisten marssi” Moskovassa 4. marraskuuta 2010. tuhannet vanhat, ja ennen kaikkea nuoret nationalistit marssivat tehden sieg-heil tervehdyksiä ja kantaen banderollia jossa lukee “työ vapauttaa”, ja keskellä vasemmalla Pink Floydin the Wallista varastettu ja natsien käyttöön rekuperoitu vasaralogo. Natsismi Venäjällä on varmasti enemmän vasta- ja roskakulttuurista kuin mikään voi koskaan voi olla Suomessa, ja juuri siksi se vetoaa kymmeniin tuhansiin nuoriin, joka etsivät juuri sitä mahdollisimman “rankkaa” juttua. Onko Venäjä vain Suomea edellä, vai kulkevatko suomalainen ja venäläinen yhteiskunta eri liikeradoilla, vaikka suunta onkin sama?

 

Ensi näkemältä Siitoin ja Parland ovat kovin kaukana nykyisen radikaalin oikeiston vaikuttajasta Jussi Halla-Ahosta. Kuitenkin keskeinen osa Halla-Aholaisuutta on “poliittisen korrektiuden”, yhden kivan osa-alueen vastustaminen. Halla-Ahon juuret ovat roskakulttuurissa, teininä hän oli natsihevari. Sittemmin näkemykset ovat ilmeisesti tulleet maltillisemmiksi, mutta tietty näppituntuma siitä miten pahennusta tulee aiheuttaa on tallella. Möläytys sotilasdiktatuurista Kreikassa ja “paskan joulun” toivottaminen eivät toki välttämättä olleet suunnitelmallisia, mutta ne viestittävät tietynlaista symbolista vastarintaa tiettyjä normeja ja konventioita vastaan, erityisesti jälkimmäinen oli trollausta tehokkaimmillaan – täysin vaaratonta, mutta silti tuhannet ääliöt vetivät siitä herneen nenäänsä.

 

Halla-Ahon nykyinen asema vaatii tiukkaa tasapainottelua – trollaus silloin tällöin pitää miehen tiedotusvälineissä ja luo vasta- ja roskakulttuurista auraa, mutta jos sen kanssa menee överiksi, joutuu lopuksi iäksi sinne marginaaliin, josta löytyvät hänen aatetoverinsa (hyvin laajassa mielessä) Siitoin, Halme, Parland ja Hännikäinen. Samaa kauhun tasapainoa heijastaa Homma-foorumi, joka on tietynlainen roskakulttuurin ja tukarien symbioosi. Mutta toisinkuin Halla-Aholta, foorumin rivijäseniltä trollauksen yhdistäminen jatkuvaan mielensä pahoittamiseen ja uhriuteen ei onnistu. Foorumin roskaulottuvuus typistyy lähinnä kuivakkaiksi muka sisäpiirin 14/88 natsiviittauksiksi ja pakonomaiseksi toistensa selkääntaputteluksi, tosin ainahan seuraajat oppi-isälleen häviävät. Joka tapauksessa Halla-Aho on toistaiseksi ainoa poliittinen toimija, joka on missään määrin onnistunut yhdistämään roskakulttuurin ja moralismin, kaikki muut edustavat tiukasti jompaa kumpaa leiriä. Mutta olen varma, että juuri tämänlaiset leikkauspinnat tulevat olemaan avain tulevaisuuden kulttuurilliseen hegemoniaan.

 

Vielä toinen esimerkki politiikasta harvinaisesta taitavasta tasapainoilusta – Paavo Väyrysen vaalimuki, joka oli menneiden eduskuntavaalien ylivoimaisesti roskakulttuurisin artefakti. Tunnen vihreitä, jotka eivät voineet vastustaa sen himottavaa houkutusta, ja tilasivat mukin esitelläkseen sitä valikoidulle joukolle ystäväpiiristään. Olin yllättynyt, ettei muki riittänyt viemään Väyrystä presidentinvaalien toiselle kierrokselle, mutta ehkä sillä tienaa keskustapuolueen puheenjohtajan pystin, ja sen myötä jonkun huomattavasti presidentinvirkaa vaikutusvaltaisemman ministerinsalkun seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

 

Kuka muiluttaisi muumipeikon?

 

Miksi roskakulttuuri näkyy miltei yksinomaan oikeistokonservatiivisessa politiikassa? Tietysti tämä voi olla minun omaa urbaanin intelligentsian biastani, ja oikeasti monet perussuomalaisten äänestäjät eivät näe edustajissaan mitään huvittavaa. Mutta luulisi, että esimerkiksi aikanaan SMP:n listalla eduskuntaan pyrkineen Matti Nykäsen roskakulttuuriset ansiot ovat niin mittavia, että hänet on valmis laskemaan osaksi roskakulttuuria kuka tahansa suomalainen yhteiskuntaluokasta riippumatta.

 

Roskakulttuuri on vastareaktio kivaa vastaan, enkä näe oikeistokonservativismin hegemonialle roskan alueella muuta selitystä, kun vasemmistoliberalismin dominointi kivan alueella. Uuskonservatiivit Pat Buchananista ja Pat Robersonista Halla-Ahoon ja Breivikiin (ja nykyään jopa islamistiset ajattelijat) vakuuttavat, että “kulttuurimarxistit” ovat länsimaissa voittaneet kulttuurillisen hegemonian, ja tässä valossa he vaikuttavat olevan oikeassa.

 

Tämä on tietysti meille antiautoritäärisille sosialisteille kova paikka – todellinen maailmanjärjestyshän on tänään ehkä kauempana meidän ihanteistamme kuin koskaan, ainakin mitä ympäristön tilaan ja ihmisten taloudelliseen tasavertaisuuteen tulee. Mutta tämä on juuri se ongelma, jonka muodon ja sisällön karkaaminen synnyttää – kiva on voittanut, hyvä on hävinnyt, mutta koska “vasemmisto” (sosiaaliliberaalit, sosialistit yms, selitän joskus toisten miksi käytän tätä termiä vain lainausmerkeissä) eivät ole ajoissa tajunneet tätä ansaa, ihmiset ovat valmiita nielemään oikeistokonservatiivista huttua.

 

Meille valehdellaan joka päivä enemmän ja enemmän kivan nimissä. Yksi esimerkki tällaisesta kivasta on viljelymaan käyttäminen biopolttoaineiden raaka-aineena. Vaikka maailman kaikki viljelysmaa käytettäisiin nykytekniikan mukaisiin biopolttoaineisiin, sillä tuotettaisiin ekvivalentti vain murto-osalle nykyään käytetyistä fossiilisista polttoaineista. Viljelysmaan käyttäminen biopolttoaineisiin tulee todennäköisesti olemaan 21. vuosisadan suurin kansanmurha. Voisin listata lukuisia vastaavia esimerkkejä, mutta en tahdo harhautua enempää sivupoluille kun on välttämätöntä.

 

Sosialistien ja ympäristönsuojelijoiden reaktio tähän muodon ja sisällön kasvavaan ristiriitaan on tuottaa yhä enemmän kivaa. Lisää kansainvälisten suuryhtiöiden ympäristöraportteja, lisää turhaa sanahelinää kansainvälisten järjestöjen huippukokouksissa, lisää vinkkejä siitä, miten omia kulutustottumuksia muuttamalla voi muka tehdä maailmasta hieman paremman paikan – vaikka ei voi. Mitä jos lopettaisimme tämän loputtoman kivan tuottamisen, ja keskittyisimme jatkossa kivan tuhoamiseen?

 

Kuka voisi tehdä sen, mitä on tehtävä?

 

1960-luvulla pahennuksen herättäminen oli vielä helppoa, Mattijuhani Koponen päätyi vankilaan yksinomaan esittämällä yhdyntää flyygelin päällä Vanhalla Ylioppilastalolla. Hannu Salama sai jumalanpilkkatuomion juhannustanssit-kirjasta, kuten myös Harro Koskinen sikamessias-teoksesta. Tämä vastarinta johti sen konservatiivisen yhtenäisyyskulttuurin tuhoutumiseen, johon Halla-Aho ja Hännikäinen haluavat palata – vaikka molemmat ovat pohjimmiltaan nonkonformisteja, jollaisia yhtenäisyyskulttuuri tuhoaa.

 

Jähmettynyttä kulttuuria vastaan hyökättiin, koska se oli helpompaa kuin taloudellisiin rakenteisiin puuttuminen. Radikalismi suuntautui yhä enemmän muotoon sisällön sijasta, mutta suhteellisen helpon tuntuinen voitto on osoittautunut ansaksi. Koska kulttuurivallankumous on eksynyt pahasti raiteiltaan ja luonut kivan kaltaisen syöpäpesäkkeen, kenestä olisi tämän puhkaisemiseen? Kuka voisi olla tämän päivän Salama, Koskinen tai Koponen, ja samalla vaihtoehto oikeistokonservativismin hegemonialla roskakulttuurissa?

 

Ensimmäinen ilmeinen vaihtoehto on Teemu Mäki, hänellä itsellään tuskin olisi mitään tällaista tehtävää vastaan. En tosin seuraa taidetta, joten en tiedä mitä Teemu Mäki on tehnyt sen yhden teoksen jälkeen – mutta vaikeata se olisikin ylittää, mitä shokkiarvoon tulee. Olen lukenut Mäen poliittisempia kolumneja, mutta aika vähän niistä on jäänyt mieleen – ilmeisesti siksi, että hän kirjoittaa usein itsestäänselvyyksiä, joista ei yksinkertaisesti voi olla eri mieltä (esim. täällä).

 

Teemu Mäestä voisi olla hyvän roskan esitaistelijaksi pahaa roskaa vastaan myös siksi, että hän on jo kertaalleen ottanut yhteen Timo Hännikäisen kanssa ylioppilaslehden sivuilla. Tämän yhteenoton Mäki kuitenkin hävisi – vaikka Mäki oli oikeassa, Hännikäisen esittämä näkemys oli kauniimpi.

 

Mäki kuitenkin teki aikanaan yhden virheen – hän ylitti silloin aikanaan roskan ja pahuuden välisen, hiuksenhienon mutta tärkeän rajan. Tätä ei pitäisi tehdä, eivätkä monet tule antamaan sitä hänelle koskaan anteeksi, siinä missä esimerkiksi Jumalan teatteri herättää nykyään lähinnä vain naureskelua.

 

Toinen hyvä kandidaatti on Rakel Liekki. Uskottavan roskamaineen lisäksi hän on aidosti ja älyllisesti kiinnostunut massa- ja roskakulttuurin tematiikasta. Esimerkiksi tämä tutkielma söpöydestä  on myös kiinnostava, ja avaa kokonaan uusia, avoimia kysymyksiä. Mikä on söpön ja kivan suhde? Ja ehkä kivasta voi tulla liian kivaa, jolloin se muuttuukin ylisöpöksi kitch-roskaksi, ja ääripäät kohtaavat jälleen? Rakelissa on potentiaalia, mutta politiikan alueella hän ei vielä liiku läheskään yhtä kokenein ottein kuin Mäki.

 

Kolmas kandidaatti on Nalle Virolainen, ja hänen poliittinen linjansa onkin aina ollut täysin konsistentti. Mutta se mikä shokeerasi 1980-luvulla, on nykyään täysin hyväksyttyä ja valtavirtaista.

 

Kulttuurielämästä minulle ei tule mieleen ketään muuta, mutta todennäköisesti se johtuu vain siitä etten seuraa kulttuuria laisinkaan. Politiikan suhteen tilanne on kuitenkin vielä huonompi.

 

Suomen vuoden 2011 roskakulttuurisin henkilö Jussi Parviainen oli Suomen Työväenpuolueen ehdokas eduskuntavaaleissa. Tämä oli kiistämättä kapinaa, mutta enemmän kapinaa 1970-luvun historian uudelleenkirjoittamista vastaan, siis luonteeltaan konservatiivista kapinaa kannanoton muodollisesta “vasemmistolaisuudesta” huolimatta. Ei-konservatiivisten eduskuntapuolueiden toimijoista muistan viimeisen vuosikymmenen ajalta kunnolla pahennusta herättäneiksi vain Milla Jaakkolan, mutta hänestä ei ole kuulunut sen koommin mitään. Toki myös esimerkiksi Rosa Meriläistä ja Markus Drakea paheksuttiin, mutta molemmat jäivät vielä kauaksi kunnon roskasta.

 

Kunniamaininnan ansaitsee Atlas Saarikoski, mutta hän on onnistunut herättämään pahennusta ja tulemaan vihatuksi vain olemalla tyytymätön ja kärjistävä lgbt-nainen. On suorastaan epäreilua, kuinka helppoa eräiden ihmisryhmien on ärsyttää ääliöitä. Mitään roskakulttuuriin liitettävää Atlas ei kuitenkaan toistaiseksi ole tehnyt. Häntä ei ole edes koskaan haastateltu Seiskaan, mutta kenties kaikki on vasta edessäpäin.

 

Tietysti voi olla väärin yrittää etsiä ratkaisua yksilöistä. Yleensähän antiautoritäärit ja marxilaiset (ja ne harvat jotka ovat samanaikaisesti molempia) väheksyvät yksilöiden merkitystä historialle, ja puhuvat esimerkiksi tuotantosuhteista. Mutta kun katsoo oikeistokonservatiivien voittokulkua roskan alueella, on pakko myöntää, että ainakin joillakin alueilla yksilöilläkin on merkitystä. Pärjääminen hyvän ja pahan välisessä taistelussa vaatii myös henkilökohtaista kovuutta. Halme ei ollut tarpeeksi kova, muut tässä kirjoituksessa esiintyneet poliittiset toimijat (Halla-Aho, Hännikäinen, Saarikoski jne.) ovat kestäneet ainakin tähän asti, tosin suurin osa heistä on toistaiseksi välttänyt kaikkein äärimmäisimmän paineen. Tulevaisuudessa näemme, kuinka pitkälle kenenkin pokka riittää.

 

Ilman muuta tässä on dilemma – kovuus voi olla itseisarvo vain fasistille, sosialistina olen ilman muuta myös kaikkien Halmeen kaltaisten luuserien puolella. Mutta mikä tahansa inhimillinen maailmankatsomus sisältää sisäisiä ristiriitoja.

 

Ilman muuta oikeistokonservatiivien vastustajilla on kymmeniä eri tapoja ärsyttää ja tulla vihatuksi – vallata taloja, pukeautua ekstravagantisti, vaatia huumelainsäädönnön liberalisointia, vastustaa stop töhryille-kampanjaa, osoittaa mieltä, kieltäytyä aseista, tarjota humanitääristä apua romaneille, olla feministejä, kritisoida paskaduuniin pakottamista yms. Mutta nämä kaikki ovat sitä, mitä heiltä odotetaankin. Mikään tämänlainen toiminta ei kyseenalaista yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vaan pelkästään vahvistaa niitä. Eikä myöskään ole niin järkyttävää, että se saisi oikeistokonservatiivit itkemään raivosta ja turhautumisesta, ainakaan muualla kuin internetissä. Tämä, sekä vaatimus olla astumatta roskan ja pahan välisen rajan yli, tekee roskakulttuurin kaappaamisesta oikeistokonservatiiveilta vaativan, mutta ehkei kuitenkaan täysin toivottoman tehtävän.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Matti Hirvonen

Asian pihvi on juuri tuossa "tekevät mitä heidän odotetaan tekevän". Pakka hämmentyy huomattavasti, jos antiautoritaarit riisuvat kivaelitismiään eivätkä moralisoi tai ihmettele vanhalla autonromulla köröttelyä, lenkkimakkaran syömistä tai yleistä tyylittömyyttä ja vulgaareja sanavalintoja. Vanhan Kapinatyöläisen tyylillä saattaisi hyvinkin päästä liikkeelle.

"Ja kun roskakulttuuri vihdoin vyöryi eduskuntaan joukolla, perustettiin kuuden puolueen hallitus, kaikkien ihmisten, kääpiöiden ja haltijoiden viimeinen liitto pimeyden voimia vastaan."

:D

K Veikko

Rakenne on ikään kuin kirjoituksen moraalinen sisältö, eräänlainen metasisältö. Rakenne sitoo sanoman yhteiskunnan hierarkkiseen järjestykseen.

    Usein on tärkeämpää se kuka sanoo kuin se mitä sanoo. Yksi ja sama asia on kannatettava (siis hyvä) tai vastustettava (paha) sen mukaan kuka sen on sanoiksi pukenut.

Rakenteella viestitään kirjoituksen arvo. Yksi rakenteen kulmakivi on kirjoittajan henkilöllisyys, hänen sosiaalinen arvoasemansa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset